ulkopolitiikka

Minä, ulkopolitiikka ja kansainvälinen kriisinhallinta

Posted on

Minulla on yli 22 vuoden työkokemus kansainvälisestä toiminnasta. Moni saattaa eduskuntavaalikampanjoissa kertoa omasta kansainvälisyydestään vaikkapa vapaaehtoisena kansalaisjärjestöissä tai ystävyysseuroissa. Se onkin hienoa. Mitä enemmän meillä on kiinnostusta kansainvälisyyteen ja toimijoita, sitä enemmän saamme aikaan.

Minä olen toiminut 1993 lähtien asiantuntijana järjestöissä kuten YK, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj, Kaakkois-Euroopan vakaussopimus, Euroopan komissio ja parlamentti. Olen asunut Varsovassa, Sarajevossa, Riikassa, Haagissa ja Brysselissä. Olen tehnyt lyhytaikaisempia työvierailuja Ruandaan, Sierra Leoneen, Palestiinaan, Nepaliin, Bangladeshiin, Haitiin. Olen valvonut vaaleja Venäjällä, Valko-Venäjällä, Azerbaidzanissa, Makedoniassa, Albaniassa, Serbiassa. Vuonna 2000 Putinin tullessa valituksi ensimmäistä kertaa presidentiksi olin mukana Moskovassa vaalitarkkailuoperaatioissa. Olen vieraillut myöhemminkin Etyjin asioissa Venäjällä, kuten juuri New Yorkin 9/11 iskujen tapahtuessa, jolloin satuimme olemaan Moskovassa ulkoministeriössä. Olen käynyt Tsetseniassa kaksi kertaa. Venäjä-kysymyksistä minulla on paljon osaamista ja kokemusta.

Palestiinassa olin mukana tiimissä, joka teki YK:n kehitysohjelman toiminnan arviota Elisabeth Rehnin johdolla. Ruandassa vedin YK:n ihmisoikeusohjelmaa arvioivaa tiimiä. Viimeisimmin johdin kakkospäällikkönä lähes kolmen vuoden ajan Etyjin operaatiota Bosnia-Hertsegovinassa, asemapaikkanani Sarajevo, mistä palasin maaliskuussa.

Kehityspolitiikan saralla toimin 2007-11 hallituksen nimittämänä Suomen Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtajana. Suomessa asuessani olen toiminut Kirkon Ulkomaanavussa naisten oikeuksien ja ruokaturvan edistämisessä Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä. Olin myös arvioimassa KUA:n kolera-hanketta Haitissa.

Suomen osallistumista kansainväliseen kriisinhallintaan tarvitaan oli kyse sitten Ukrainasta tai vaikkapa Afganistanista. Ihan kaikkeen emme voi tietenkään osallistua. Mutta vastuuta kansainvälisestä ihmisoikeuksien ja vakauden kehityksestä on Suomenkin kannettava. Suomen on oltava mukana myös EU:n toiminnassa ja sen yhteisen ulkopolitiikan suunnittelussa, päätöksenteossa ja toteutuksessa. EU:n yhteinen ulkopolitiikka on oleellista vaikkapa Balkanilla näiden maiden laajentumispyrkimyksissä. Venäjä-politiikkaa tehdään EU:ssa yhdessäa, mutta Suomella on siinä oma erityinen panoksensa, ja intressinsä.

Ulkopoliitiikka, kansainvälinen kriisinhallinta ja ihmisoikeuksien edistäminen ovat ydinosaamistani. Olen tehnyt niitä koko työurani ja olen niissä hyvä. Toivon pääseväni eduskuntaan, jotta osaamiseni saadaan vielä paremmin valjastettua Suomen, eduskunnnan ja suomalaisten käyttöön.

Suomen turvallisuus ja tonttikaupat

Posted on

Ajoimme yhdistykseni kanssa pari vuotta sitten Kokoomuksen puoluekokouksessa aloitetta EU:n ulkopuolisten tahojen tonttikauppojen rajoittamiseksi Suomessa. Kuten näille aloitteille viime vuosina on käynyt, se ei mennyt läpi, puoluehallituksen perustellessa, ettei sille ole mitään tarvetta. Viime kesänä puoluehallitus totesi että ”Puolustusvoimien mukaan ulkomaalaisten lisääntyneellä maanomistuksella ei ole vaikutusta maanpuolustuksellisiin tai strategisiin intresseihin”.

Johtavista poliitikoistamme suurin osa on huitaissut kysymyksen sivuun sanoen ’ei näistä nyt mitään uhkaa ole’ ja ’maanomistajan tulee voida myydä tonttinsa kenellä haluaa’ ja ’kauppa se on joka kannattaa’. Itä-Suomen poliitikoille on naureskeltu, kun tuollaista NIMBY eli Not In My Back Yard- ideologiaa kannattavat.

Tarvittiin iltapäivälehden tutkivaa ja räväkkääkin journalismia Porkkalan sekä  suomalaisten strategisesti tärkeiden infrastruktuurikohteiden läheltä hankituista tonteista, joissa joissa omistajia ovat Kremlin valtaapitävät sekä jotta asia otettiin vakavasti. Carl Haglund, jota tuskin itäsuomalaisten toteama trendi kiinnosti aiemmin, nousi myös vaatimaan kartoitusta ja päätöstä strategisten alueiden lähelle perustettavista suojavyöhykkeistä.

Nyt Norjassa havahduttiin huomaamaan, että salainen sukellusvenetukikohta on myyty venäläisille. Kremlin omistukset Euroopassa lisääntyvät. Taas iltapäivälehti tekee tutkimusta, kun poliitikkopuolella on hiljaista. Kaikki keskittyvät ehkä soteen. Tässä Iltalehden juttu asiasta: http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2015040519471168_ul.shtml

Jos demokratiakehitys olisi Venäjällä mennyt kuten maailmalla toivottiin, kiinteistöjen omistus puolin ja toisin voisi olla normaalia. Mutta jos suomalainen ei saa ostaa tonttia Karjalasta, miksi ihmeessä, ja toistan miksi ihmeessä Venäjän kansalaisilla voi olla oikeus ostaa tontteja Suomesta? Ja jos eurooppalainen businessmies ei voi olla varma, milloin hänen yhtiönsä otetaan valtion haltuun naapurissa, tai häneltä estettään tulo Venäjälle, miksi ihmeessä EU:n alueeln business- ja kiinteistöomistukset annetaan vapaaksi riistaksi?

Keskittyykö Suomi todella tuijottamaan vain omaan napaansa kun turvallisuusympäristö ympärillä muuttuu päivä päivältä? Seuraavan hallituksen on otettava asia vakavasti, ja vähintään tehtävä arvio strategisten kohteiden lähellä olevista maista ja niiden omistuksesta ja laadittava rajoittavat lakimuutokset tarpeen mukaan. Myös yksityisten tonttien osto tulee sitoa vastavuoroisuuteen. On hölmöläisen hommaa olla niin tekemättä.

Venäjä- ja Ukraina-politiikkamme

Posted on Updated on

Palasin viime viikolla lähes kolmen vuoden työpestiltä Balkanilta, jossa toimin Etyjin kriisinhallintaoperaation varapäällikkönä Bosniassa. Olin mukana vakauttamassa ja kehittämässä Bosnia-Hertsegovinaa, autoimme rakentamaan oikeusvaltion instituutioita ja fasilitoimme monenlaisissa kiistoissa paikallisesti ja valtion tasolla. Vuosi sitten Ukrainan kriisin alettua Venäjän ensin liitettyä Krimin itseensä, ja Venäjä-mielisten separatistien alettua irrottaa itä-Ukrainan osia erilleen aloin itsekin seurata tilannetta tarkasti. Ety-järjestö perusti nopeasti tarkkailumission Ukrainaan ja myös Bosnia-operaatiostamme lähetimme sinne henkilökuntaa päivien varoitusajalla. Itse harkitsin viime kesänä Ukrainan operaatioon lähtöä, onhan Suomellakin siellä lähes parikymmentä tarkkailijaa, mutta Bosnia-operaatiossamme tapahtuneen johtajavaihdon vuoksi en pystynyt irrottautumaan ja jättämään omaa missiotamme ilman johtoa.

Olen seurannyt vuosien ajan Venäjää ja siellä tapahtunutta demokratiakehitystä – ja sen takapakkia. Vuonna 2000 olin mukana Etyjin vaalitarkkailuoperaatiossa Venäjällä ja matkustimme myös Tsetseniaan. Vuonna 2001 olimme arvioimassa tilannetta mm. Tsetsenian sisäisten pakolaisten leireillä. Olin mukana FinRosForumissa kansalaisjärjestötoiminnassa ja Suomen Helsinki-komitean puheenjohtajana. Miten silloin, 2000-luvun alussa uskoimme ja toivoimme ja teimme töitä sen eteen, että Venäjä etenee demokratian tiellä. Tiellä, jossa jo silloin jo kompasteltiin.

Viimeisen vuoden aikana Venäjä on kuitenkin lähtenyt tielle, joka on monelle meistä käsittämätön. Kun vuosi sitten maaliskuun alussa kirjoitin Krimin vihreistä miehistä, totesin, että vihreiden miesten ilmestymisestä meni kolmisen viikkoa siihen, kun presidentti Putin allekirjoitti päätöksen Krimin liittämisestä Venäjään. Kolmisen viikkoa, ja Euroopan rajoja siirrettiin ilman suurempia laukauksiakaan.

Nyt tilanne on mennyt yhä huonompaan suuntaan. Ukrainassa on kuollut arviolta 7000 ihmistä, sotilaita ja siviilejä. Yhdessä hetkessä Venäjä vielä kategorisesti kieltää joukkojensa sotimisen itä-Ukrainassa, toisessa hetkessä kuitenkin kannattaa ääänekkäästi separatistien toimia ja kehuu kuinka nopeasti Krimistä tuli osa Venäjää. Kaikki tiedusteluoperaatiot voivat kertoa, että Venäjän aseistusta on itä-Ukrainassa, sen verran modernia varusteistoa sieltä löytyy. Vähän välin kuullaan mediassa venäläisiä äitejä, joiden sotilaspoikia on kummallisesti menehtynyt lomallaan itä-Ukrainan tuntumassa.

EU:lla ja USA:lla on vaikea tilanne. Nyt päätetyt sanktiot vaikuttavat jo osana Venäjän talouden kiristämiseen, mutta niillä ei ole vielä pystytty kääntämään tilannetta toiseksi. Ukrainan hallinnon ja sen joukkojen aseistus on puheena. Mutta koska Eurooppa ja sen idea perustuu nykyaikana rauhanomaiseen toimintaan, meille on todella vaikeaa lähteä sotilaallisen tukemisen tielle. Pelkäämme tilanteen eskaloitumista, tai sitä, että meidät koetaankin osapuolena. Se on ymmärrettävää. Kuitenkin puolustuksellisten laitteistojen, varusteiden ja aseiden lähettäminen voi olla perusteltua.

Toinen asia sen sijaan on se, että Ukrainan hallituskaan ei toimi vahvalla pohjalla ja heitä on jatkuvasti painostettava demokratia-uudistusten tekoon omassa maassaan. Jos Ukraina haluaa tukeamme ja jos se haluaa olla osa länsimaista arvoyhteitöä, sen on myös tehtävä ’walk the walk’ eli elettävä ja tehtävä uudistuksia sen mukaan. Ukrainassa on vahvoja äärioikeistoryhmiä, jotka mielellään epävakauttavat tilannetta omiin suunnitelmiinsa sopivaksi.

EU:n on jatkettava vahvoja ja väsymättömiä diplomaattisia pyrkimyksiä Venäjän suhteen. Onneksi meillä on Saksa, jossa Angela Merkelin arvovalta on korvaamaton. Mutta sanktioilla on roolinsa, ne on pidettävä päällä niin kauan kuin jotain muutosta ilmenee, tai jopa kiristettävä niitä. Puolustuksellisten laitteistojen toimittaminen Ukrainalle voi tulla kysymykseen.

Kaiken tämän lisäksi, on seurattava tarkkaan Venäjän muita pyrkimyksiä, vaikkapa Balkanilla, tai paljon lähempänä meitä Balttiassa, esimerkiksi Virossa ja Latviassa, joissa molemmissa on suuret venäläisvähemmistöt. Ja meidän on oltava tarvittaessa valmiita auttamaan näitä EU-kumppaneitamme, sekä puheissa että teoissa.

Maailmanpolitiikassa kuohuu

Posted on Updated on

Kesä 2014 näyttää maailmanpoliittisesti todella surulliselta. Ukrainan kriisi, Malaysian Airlinesin koneen sadat siviiliuhrit, Gazan pommitukset, terroristijärjestö Isiksen eteneminen ja raakuudet Irakissa, eikä lista lopu tähän. On kuitenkin oleellista, että väkivaltaisuuksia vastaan toimitaan.

EU:n pakotteet Venäjää kohtaan eivät ole mukava asia kenellekään. Valitettavasti Venäjän toimet Itä-Ukrainan separatistien sotatoimien tukemiseksi eivät myöskään ole leikkiä ja Krimin nappaaminen alkuvuodesta kahdessakymmenessä päivässä on kaikkien kansainvälisten sitoumusten vastaista. Siksi Suomenkin on seisottava EU:n riveissä.

Raaka terroristijärjestö etenee Irakissa, ja uhkaa tällä hetkellä 300-400,000 Irakin kristityn henkeä. Irakin hallitus ja jotkut naapurimaat yrittävät estää järjestön joukkojen etenemisen. Ja kuten niin usein, ainoa uskottava ja kansanmurhia vastaan toimiva sotilasvoima on Yhdysvallat, joka juuri alkanut avustaa sotilaallisissa toimissa Isistä vastaan.

Myös Gazan kriisi jatkuu. Punaisen Ristin pääsihteeri totesi juuri, etteivät sadat, ja nyt jo yli 13o0 yltävät siviiliuhrit ole mitenkään oikeutettua Israelin toimissa. Israelilla on oikeus puolustaa itseään hyökkäystä vastaan, mutta sen suorittamat toimet ovat ylittäneet mittasuhteet. Mikä muu maa saisi itsepuolustuksekseen pommittaa ilman seuraamuksia tuhansia pieneen tilaan sullottuja siviilejä?  Ratkaisuna on vain neuvottelut, mutta vain sellaiset, jossa gazalaisillekin, tavallisille ihmisille, annetaan ihmisarvo. Onko 2010-luvulla normaalia se, että 1,3 miljoonaa ihmistä elävät pysyvästi vailla ulkomaankauppaa, tuontia, vientiä, satamaa, lentokenttää, kontrollia omaan veteensä, energialähteisiin, tai edes vailla pääsyä ulos alueeltaan?