inhimillisyys
Minun Helsinkini on suuri, ja pieni
Tervehdys hyvä helsinkiläinen!
Päätin lähteä ehdolle tämän vuoden kuntavaaleihin. Miksi? Siksi, että koen liberaalin arvomaailman tarvitsevan puolustajia niin maailmalla, Suomessa, kuin kotikonnuillamme täällä Helsingissä. Haluan olla mukana rivissä, aktiivisena toimimassa ja tsemppaamassa muita samanhenkisiä.
Minun Helsinkini on samaan aikaan suuri, ja kuitenkin aika pieni. Meillä voi kävellä, fillaroida, veneillä, kulkea aarnimetsässä tai uida meressä – tai joessa! Monet meille tavanomaiset asiat, kuten vapaus liikkumiseen ja luonnon läheisyys, eivät ole mahdollisia tai edes turvallisia kaikissa maailman pääkaupungeista. Helsingin rakastettavat piirteet, ne jotka tekevät siitä samaan aikaan suuren, ja kuitenkin melko pienen, ovat arvokkaita ja säilytettäviä.
Myös kaupunkipolitiikka on täynnä pieniä ja suuria päätettäviä asioita, strategioista veroihin ja maksuihin, yleiskaavasta yksityiskohtaisiin kaavoitus-, rakentamis- tai investointipäätöksiin, ja resurssien jakamista opetukseen, lastensuojeluun, vanhuspalveluihin, kulttuuriin, liikuntaan, ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Kuntapäättäjälle asioita tulee eteen laidasta laitaan. Vaikka etukäteen on mahdotonta kertoa mitä mieltä on kaikista eteen ehkä tulevista asioista, haluan tuoda esiin näkökohdat joita itse käytän päätöksenteossa, nimittäin arvot, järki ja tasapainoinen harkinta, sekä etujen, haittojen ja riskien punnitseminen.
Omat ohjenuorani ovat: inhimillisyys, luonnon ja eläimien kunnioittaminen, suvaitsevainen maailmankatsomus, pyrkimys ymmärtää ihmisiä ja välttää tuomitsemista, erilaisuuden hyväksyminen, kuten yrittämisen edellytysten mahdollistaminen, tasapainoinen ja suunnitelmallinen taloudenpito, kohtuullisuuden periaate, ilmastonmuutosta torjuvat ratkaisut, laadukas koulutus, ja kulttuurin arvostaminen voimavarana. Ja ylipäätään järjenkäyttö ja vakaa harkinta päätöksenteossa! Ensi reaktio ei useinkaan ole järkevää eikä saa aikaan pitkäjänteistä politiikkaa. Vastaukset eivät ole helppoja tai nopeita – ainakaan silloin kun pyritään saamaan aikaan pysyvämpiä ratkaisuja.
Kansainvälisyys on minun sukupolvelleni tärkeä löytö, jota haluamme ylläpitää. Nuoremmille se on varmasti jokapäiväinen asia, ilma jota hengittää. Tänä päivänä moni on paitsi matkustellut, myös asunut tai työskennellyt ulkomailla, kenties palannut, tai tänäkin päivänä työskentelee tai asuu osin muualla kuin Suomessa. Oma työni on ollut jo vuosia Suomen rajojen ulkopuolella, etupäässä kriisinhallintatehtävissä Balkanilla, ja nyt kansainvälisen rikosoikeuden asioiden parissa Genevessä. Kotini on silti Helsingin Paloheinässä nyt jo yli 16 vuoden ajan ja pendlaan säännöllisesti Paloheinän kotini ja ulkomaan työpaikkani välillä.
Minun Helsinkini on erilainen kuin mikään muu paikka Suomessa tai maailmalla, siksi että olemme samaan aikaan suuri, ja kuitenkin aika pieni. Ja koska me helsinkiläiset haluamme pitää Helsinkimme ihmisenkokoisena ja ihmisennäköisenä paikkana elää ja asua.
Toivottavasti tavataan kevään aikana joko kasvotusten tai online-tilaisuuksissa.
Toivotan sinulle hyvä helsinkiläinen, mukavaa kevään jatkoa!
Nina Suomalainen
#MinunHelsinkini
#HelsinkiTykkään
#HelsinkiAsioita
Hyvät sosiaalityöntekijät, pyydän teitä
Minulla ei ole omia lapsia. Kyseessä ei ole mikään ’teen uraa, ei aikaa perheelle’ – päätös, vaan elämäntilanne ei koskaan ollut sellainen, että lapsia olisi tullut. Ehkä sen vuoksi, tai siitä riippumatta, tunnen vahvasti että meidän – yhteiskunnan, naapureiden, sukulaisten, perheiden – pitää kantaa huolta niistä lapsista, joiden vanhemmat eivät siihen kykene tai joiden vanhemmat ovat suoraan sanottuna pahoja. Jopa murhaajia.
Pikkuisen Vilja Eerikan tapaus on uutisissa kun sosiaalityöntekijöitä ja monia muita syytetään laiminlyönneisyä lapsen suojelussa. Aina on niitä, joiden mielestä syy on vain resursseissa tai systeemissä. Aina on niitä, joiden mielestä syy on aina muualla kuin niissä ihmisissä, joilla oli virkavastuu, mutta suhtautuivat siihen leväperäisesti tai muualla kuin heissä, jotka saavat palkkaa ihmisten suojelemisesta, mutta jotka leipääntyvät niin pahoin että lapsen mustelmat ja hiustenlähtö ovat vain normaalia ongelmaperheiden arkea.
Eivät ne ole. Me, siis me kanssaihmiset, veronmaksajat, yhteiskunnan jäsenet, maksamme mielellämme veroja, jotta sosiaalityöntekijöitä on olemassa ja jotta he tekevät etsivää sosiaalityötä ja tekevät oikeat päätökset. Valitettavasti minä en voi lähteä hakemaan lasta pois vanhemmiltaan eikä voi naapuri, ei rehtori tai lapsen muu sukulainenkaan, jos päätösvalta on sosiaalityöntekijöillä. Siksi me odotamme ja oletamme että he, sosiaalityöntekijät ovat hereillä, ovat empaattisia ja tekevät oikeita päätöksiä.
Voi olla, että sosiaalityöntekijän palkka on liian pieni. Voi olla, että heillä on liikaa töitä ja liian paljon hoidettavia tapauksia. Voi olla, ettemme muista arvostaa heitä tarpeeksi. Jos näin on, pahoittelen suuresti. Sosiaalisektorin työntekijöillä on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä töistä! He ovat korvamme, silmämme ja kätemme auttamassa heitä, jotka tarvitsevat apua.
- 1
- 2
- …
- 4
- Seuraava →
Nina Suomalainen 