inhimillisyys

Minun Helsinkini on suuri, ja pieni

Posted on Updated on

Tervehdys hyvä helsinkiläinen!

Päätin lähteä ehdolle tämän vuoden kuntavaaleihin. Miksi? Siksi, että koen liberaalin arvomaailman tarvitsevan puolustajia niin maailmalla, Suomessa, kuin kotikonnuillamme täällä Helsingissä. Haluan olla mukana rivissä, aktiivisena toimimassa ja tsemppaamassa muita samanhenkisiä.

Minun Helsinkini on samaan aikaan suuri, ja kuitenkin aika pieni. Meillä voi kävellä, fillaroida, veneillä, kulkea aarnimetsässä tai uida meressä – tai joessa! Monet meille tavanomaiset asiat, kuten vapaus liikkumiseen ja luonnon läheisyys, eivät ole mahdollisia tai edes turvallisia kaikissa maailman pääkaupungeista. Helsingin rakastettavat piirteet, ne jotka tekevät siitä samaan aikaan suuren, ja kuitenkin melko pienen, ovat arvokkaita ja säilytettäviä.

Myös kaupunkipolitiikka on täynnä pieniä ja suuria päätettäviä asioita, strategioista veroihin ja maksuihin, yleiskaavasta yksityiskohtaisiin kaavoitus-, rakentamis- tai investointipäätöksiin, ja resurssien jakamista opetukseen, lastensuojeluun, vanhuspalveluihin, kulttuuriin, liikuntaan, ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Kuntapäättäjälle asioita tulee eteen laidasta laitaan. Vaikka etukäteen on mahdotonta kertoa mitä mieltä on kaikista eteen ehkä tulevista asioista, haluan tuoda esiin näkökohdat joita itse käytän päätöksenteossa, nimittäin arvot, järki ja tasapainoinen harkinta, sekä etujen, haittojen ja riskien punnitseminen.

Omat ohjenuorani ovat: inhimillisyys, luonnon ja eläimien kunnioittaminen, suvaitsevainen maailmankatsomus, pyrkimys ymmärtää ihmisiä ja välttää tuomitsemista, erilaisuuden hyväksyminen, kuten yrittämisen edellytysten mahdollistaminen, tasapainoinen ja suunnitelmallinen taloudenpito, kohtuullisuuden periaate, ilmastonmuutosta torjuvat ratkaisut, laadukas koulutus, ja kulttuurin arvostaminen voimavarana. Ja ylipäätään järjenkäyttö ja vakaa harkinta päätöksenteossa! Ensi reaktio ei useinkaan ole järkevää eikä saa aikaan pitkäjänteistä politiikkaa. Vastaukset eivät ole helppoja tai nopeita – ainakaan silloin kun pyritään saamaan aikaan pysyvämpiä ratkaisuja.

Kansainvälisyys on minun sukupolvelleni tärkeä löytö, jota haluamme ylläpitää. Nuoremmille se on varmasti jokapäiväinen asia, ilma jota hengittää. Tänä päivänä moni on paitsi matkustellut, myös asunut tai työskennellyt ulkomailla, kenties palannut, tai tänäkin päivänä työskentelee tai asuu osin muualla kuin Suomessa. Oma työni on ollut jo vuosia Suomen rajojen ulkopuolella, etupäässä kriisinhallintatehtävissä Balkanilla, ja nyt kansainvälisen rikosoikeuden asioiden parissa Genevessä. Kotini on silti Helsingin Paloheinässä nyt jo yli 16 vuoden ajan ja pendlaan säännöllisesti Paloheinän kotini ja ulkomaan työpaikkani välillä.

Minun Helsinkini on erilainen kuin mikään muu paikka Suomessa tai maailmalla, siksi että olemme samaan aikaan suuri, ja kuitenkin aika pieni. Ja koska me helsinkiläiset haluamme pitää Helsinkimme ihmisenkokoisena ja ihmisennäköisenä paikkana elää ja asua.

Toivottavasti tavataan kevään aikana joko kasvotusten tai online-tilaisuuksissa.

Toivotan sinulle hyvä helsinkiläinen, mukavaa kevään jatkoa!

Nina Suomalainen

#MinunHelsinkini

#HelsinkiTykkään

#HelsinkiAsioita

Hyvät sosiaalityöntekijät, pyydän teitä

Posted on Updated on

Minulla ei ole omia lapsia. Kyseessä ei ole mikään ’teen uraa, ei aikaa perheelle’ – päätös, vaan elämäntilanne ei koskaan ollut sellainen, että lapsia olisi tullut. Ehkä sen vuoksi, tai siitä riippumatta, tunnen vahvasti että meidän – yhteiskunnan, naapureiden, sukulaisten, perheiden – pitää kantaa huolta niistä lapsista, joiden vanhemmat eivät siihen kykene tai joiden vanhemmat ovat suoraan sanottuna pahoja. Jopa murhaajia.

Pikkuisen Vilja Eerikan tapaus on uutisissa kun sosiaalityöntekijöitä ja monia muita syytetään  laiminlyönneisyä lapsen suojelussa. Aina on niitä, joiden mielestä syy on vain resursseissa tai systeemissä. Aina on niitä, joiden mielestä syy on aina muualla kuin niissä ihmisissä, joilla oli virkavastuu, mutta suhtautuivat siihen leväperäisesti tai muualla kuin heissä, jotka saavat palkkaa ihmisten suojelemisesta, mutta jotka leipääntyvät niin pahoin että lapsen mustelmat ja hiustenlähtö ovat vain normaalia ongelmaperheiden arkea.

Eivät ne ole. Me, siis me kanssaihmiset, veronmaksajat, yhteiskunnan jäsenet, maksamme mielellämme veroja, jotta sosiaalityöntekijöitä on olemassa ja jotta he tekevät etsivää sosiaalityötä ja tekevät oikeat päätökset. Valitettavasti minä en voi lähteä hakemaan lasta pois vanhemmiltaan eikä voi naapuri, ei rehtori tai lapsen muu sukulainenkaan, jos päätösvalta on sosiaalityöntekijöillä. Siksi me odotamme ja oletamme että he, sosiaalityöntekijät ovat hereillä, ovat empaattisia ja tekevät oikeita päätöksiä.

Voi olla, että sosiaalityöntekijän palkka on liian pieni. Voi olla, että heillä on liikaa töitä ja liian paljon hoidettavia tapauksia. Voi olla, ettemme muista arvostaa heitä tarpeeksi. Jos näin on, pahoittelen suuresti. Sosiaalisektorin työntekijöillä on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä töistä! He ovat korvamme, silmämme ja kätemme auttamassa heitä, jotka tarvitsevat apua.

Mutta pyydän, mikäli leipäännytte niin ettette jaksa kantaa huolta niistä tärkeimmistä, lapsista, vaihtakaa työpaikkaa, jotta paikalle saadaan heitä jotka vielä jaksavat.
PS. Suurimmat – ja ainoat – syylliset ovat tietenkin Vilja Eerikan vanhemmat, isä ja äitipuoli, jotka tuomittiinkin murhasta vankeuteen. Pahoja ihmisiä valitettavasti on aina olemassa. Siksi tarvitsemme yhteiskunnan puuttumista, suojelemaan näiltä pahoilta ihmisiltä.

5: Eriarvoistumista vastaan pitää toimia

Posted on Updated on

Minua pyydettiin kirjoittamaan eriarvoistumisesta. On totta, että tämän päivän Suomessa on vaaraa eriarvoistumiseen, ja että jossain määrin meillä on erilaisia mahdollisuuksia tai oikeuksia eri kansanryhmillä.
Väitetään myös, että Suomi on eriarvoisempi kuin vaikkapa 40 vuotta sitten. Jos ajattelen taloudellista toimeentuloa, en olisi väitteestä varma. Jos muistelen omaa lapsuuskylääni, niin kyllä siellä oli todella vähävaraisia perheitä. Kaupungeissa oli myös niitä, jotka tulivat erinomaisen hyvin toimeen, ja sitten tietenkin myös sen ajan superrikkaita. Oma perheeni oli keskituloinen; ei meillä liikaa rahaa ollut, ei matkusteltu eikä ollut kalliita harrastuksia, mutta ei ainakaan lapsen näkökulmasta puutettakaan.

Mitä eriarvoistumisen riskejä meillä nyt sitten on? Yksi on tietysti tuloerot ja niiden vaikutukset. Olen itse keskituloinen enkä ole koskaan ajatellut, että minua suurempituloisilta pitää veroprogressiolla leikata pois kaikki oman tasoni yli menevä. Mutta kyllä nyt veroprogressio kerää suurituloisiltakin hyvät tulot valtiolle. Mutta on kyllä oleellista, että ainakin pieni- ja keskituloisten ansiotulonverotusta lasketaan; se nimittäin vähentää tehokkaasti köyhyyttä ja pyörittää taloutta kun käteen jäänyt tulo menee joka tapauksessa kulutukseen.

Erilaiset etuudet pitää myös pitää kiinni indeksien nousun tasossa. Tärkein köyhyyden vähentämisen keino on kuitenkin työ ja työllisyys.

Eriarvoistumisen riski on myös muualla, esimerkiksi terveydenhoidossa. Terveyspalveluja on yritetty korjata vuosikausia, mutta tuntuu, että haasteet ovat yhä liian suuret. Hoitotakuu on taannut hoitoon pääsyn, lähes ainakin, paitsi hammashuollossa. Mutta terveyskeskusten päivystysten tilanne on ainakin Helsingissä paikoin vaikea. Ja terveydenhoidossa meidät on todella jaettu eri kasteihin: työterveyspalveluiden käyttäjät, yksityiselle suoraan omilla rahoilla menevät, ja julkista käyttävät. Ja lisäksi ovat ne lukemattomat lapset, joiden vanhemmat ovat hankkineet näille sairausvakuutuksen, jonka avulla pääsee yksityiselle. Eli terveyspalveluissa meillä on jo eriarvoistumista tapahtunut, jos toiset saavat parempaa hoitoa kuin toiset, tai nopeammin tai varmemmin kuin toiset.

Koulutuksessa on meillä perinteisesti oltu aika tasa-arvoisia: on ilmainen ja tarkkaan säädelty peruskoulutus, ilmaiset yliopistot ja ammattikoulut, opintoraha ja -laina. Alue missä voi tulla eriarvoisuutta on se, missä paikkakunnalla asuu ja saako samoja kurssivalintoja tai yhtä hyviä opettajia kuin muualla.

Eriarvoisuutta voi olla myös vaikkapa työnsaannissa, silloin kun kyseessä ovat esimerkiksi vähemmistöt ja maahanmuuttajat. Tai seniorit. Tietyille aloille on maahanmuuttajan vaikea tai mahdoton päästä töihin, vaikka muutoin olisikin hyvä hakija. Iäkkäät henkilötkään eivät aina ole työpaikan hakijalistojen kärjessä. Tällöin lienee usein kyse yksityisestä sektorista ja syrjinnästä.

Tässä oli vain muutama ajatus eriarvoistumisesta. On selvää, etteivät kaikki kansalaiset ole samanlaisia, heillä ei ole samoja edellytyksiä, taitoja ja osaamista, tai he ovat taloudellisesti eri tavoin toimeentulevia. Eriarvoistuminen on kuitenkin jotain syvempää ja vaikeampaa, jonka tuloksena kaikilla ihmisillä ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään ja itsensä toteuttamiseen. Eriarvoistumista vastaan pitää sekä valtion että yksityisten kansalaisten taistella.

7: Viha ei ole ratkaisu

Posted on Updated on

Viha on inhimillistä. Vihaa syntyy ahdistuksesta ja voimattomuudesta. Mutta vihaa syntyy myös vihan helppouden ylivertaisuudesta ja vihan vastustamattomasta vetovoimasta, jota kaikki meistä joskus tuntevat.

Aamulehden Matti Kuusela kirjoitti eilen vihasta. Symppaan hänen ajatuksiaan. http://www.aamulehti.fi/cs/Satellite/Vaalit/1194674174480/artikkeli/puheenaihe+suomi+on+taynna+vihaa.html

Nyt jotkut poliitikoiksi pyrkivät vihaavat, kerskuvat vihallaan, ja kutsuvat mahdollisia äänestäjiään vihaamaan: Tulkaa mukaan vihaamaan niin Suomi on parempi paikka!

Kertokaa minulle yksi maa, joka on menestynyt maailmalla vihan avulla. Näyttäkää minulle yksi kansa, joka voi hyvin ja menestyy sillä, että kansalaiset pistetään vihaamaan, haukkumaan ja nöyryyttämään toisiaan.

Totta kai, turhautuminen on inhimillistä. Niin on viha ja raivokin. Nehän ovat jopa primitiivisiä reaktioita. Joskus hetkellisestä raivosta purkautuu energiaa asioiden muuttamiseen. Siis silloin, kun energia pistetään asioiden muuttamiseen, eikä toisia ihmisiä kohtaan. Nyt vaalien alla turhaumia puretaan väkivaltaisesti vaalimateriaaliin tai jopa ihmisiin. Vaalimateriaali ja vaalikioskit ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuuttaa, koska vapaa poliittinen kampanjointi on demokratian ja sananvapauden perusedellytys.

Joidenkin mielestä asiat Suomessa ovat surkeasti, surkeammin kuin koskaan ennen. Mutta tarpeeksi vanhat meistä, muistellaanpa vaikka 1970-lukua, tai 1960-lukua. Elintaso lienee tuolloin kuitenkin ollut hieman matalampi useimmilla meistä, puhumattakaan vanhemmistamme? Tai muistellaanpa 1990-luvun lamaa: työttömyys oli 19 %, bruttokansantuote laski 13 %, oli yksityistalouksien velkaantumiset, yritysten konkurssit. Vuoden 2009 lama saatiin hoidettua niin paljon paremmin.

Meillä on Suomessa paljon korjattavaa ja hoidettavaa: vanhusten hoiva-asiat, nuorten työllistäminen, köyhien lapsiperheiden lasten yhdenvertaiset mahdollisuudet opetukseen ja hyvään elämään, pienituloisten yksinasuvien elintaso. Ja tietysti talouden tila ja verorahojen kerääminen ja hyvinvointipalvelujen pelastaminen.

Mitään näistä ongelmista ei ratkaista vihalla. Viha on ehkä inhimillistä, mutta se ei ole ratkaisu oikeastaan yhtään mihinkään.