kansainvälisyys

Talous, vienti, yrittäminen – ministeri Vapaavuori vastaa kiperiin kysymyksiin

Posted on Updated on

Puhuin eilen elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren kanssa suorassa radio-ohjelmassa Suomen taloudesta, yrityksistä ja viennistä. Kysyin häneltä muun muassa, tarvitaanko konsensusta. Ja miksi Suomen vienti sakkaa niin pahasti? Mistä saadaan uusia nokioita, vai voiko niin edes kysyä? Ja vielä, miksi Talvivaarassa on ympäristökatastrofi.

Kuuntele tästä keskustelumme ja ministeri Vapaavuoren vastaukset näihin kiperiin kysymyksiin:

Tästä voit vielä katsoa myös Ylen vaaligallerian haastatteluni:

http://vaalikone.yle.fi/eduskuntavaalit2015/vaaligalleria?emer%5Bpn%5D=suomalainen&emer%5Bpd%5D=&emer%5Bpp%5D=&emer%5Bpg%5D=&emer%5Bpar%5D=18_90&emer%5Bpk%5D=a_asc&emer%5Bpo%5D=#5659

Ja Nykypäivän vaalihaastatteluni:

https://www.youtube.com/watch?v=PIvgGSXB-_4&feature=youtu.be

Minä, ulkopolitiikka ja kansainvälinen kriisinhallinta

Posted on

Minulla on yli 22 vuoden työkokemus kansainvälisestä toiminnasta. Moni saattaa eduskuntavaalikampanjoissa kertoa omasta kansainvälisyydestään vaikkapa vapaaehtoisena kansalaisjärjestöissä tai ystävyysseuroissa. Se onkin hienoa. Mitä enemmän meillä on kiinnostusta kansainvälisyyteen ja toimijoita, sitä enemmän saamme aikaan.

Minä olen toiminut 1993 lähtien asiantuntijana järjestöissä kuten YK, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj, Kaakkois-Euroopan vakaussopimus, Euroopan komissio ja parlamentti. Olen asunut Varsovassa, Sarajevossa, Riikassa, Haagissa ja Brysselissä. Olen tehnyt lyhytaikaisempia työvierailuja Ruandaan, Sierra Leoneen, Palestiinaan, Nepaliin, Bangladeshiin, Haitiin. Olen valvonut vaaleja Venäjällä, Valko-Venäjällä, Azerbaidzanissa, Makedoniassa, Albaniassa, Serbiassa. Vuonna 2000 Putinin tullessa valituksi ensimmäistä kertaa presidentiksi olin mukana Moskovassa vaalitarkkailuoperaatioissa. Olen vieraillut myöhemminkin Etyjin asioissa Venäjällä, kuten juuri New Yorkin 9/11 iskujen tapahtuessa, jolloin satuimme olemaan Moskovassa ulkoministeriössä. Olen käynyt Tsetseniassa kaksi kertaa. Venäjä-kysymyksistä minulla on paljon osaamista ja kokemusta.

Palestiinassa olin mukana tiimissä, joka teki YK:n kehitysohjelman toiminnan arviota Elisabeth Rehnin johdolla. Ruandassa vedin YK:n ihmisoikeusohjelmaa arvioivaa tiimiä. Viimeisimmin johdin kakkospäällikkönä lähes kolmen vuoden ajan Etyjin operaatiota Bosnia-Hertsegovinassa, asemapaikkanani Sarajevo, mistä palasin maaliskuussa.

Kehityspolitiikan saralla toimin 2007-11 hallituksen nimittämänä Suomen Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtajana. Suomessa asuessani olen toiminut Kirkon Ulkomaanavussa naisten oikeuksien ja ruokaturvan edistämisessä Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä. Olin myös arvioimassa KUA:n kolera-hanketta Haitissa.

Suomen osallistumista kansainväliseen kriisinhallintaan tarvitaan oli kyse sitten Ukrainasta tai vaikkapa Afganistanista. Ihan kaikkeen emme voi tietenkään osallistua. Mutta vastuuta kansainvälisestä ihmisoikeuksien ja vakauden kehityksestä on Suomenkin kannettava. Suomen on oltava mukana myös EU:n toiminnassa ja sen yhteisen ulkopolitiikan suunnittelussa, päätöksenteossa ja toteutuksessa. EU:n yhteinen ulkopolitiikka on oleellista vaikkapa Balkanilla näiden maiden laajentumispyrkimyksissä. Venäjä-politiikkaa tehdään EU:ssa yhdessäa, mutta Suomella on siinä oma erityinen panoksensa, ja intressinsä.

Ulkopoliitiikka, kansainvälinen kriisinhallinta ja ihmisoikeuksien edistäminen ovat ydinosaamistani. Olen tehnyt niitä koko työurani ja olen niissä hyvä. Toivon pääseväni eduskuntaan, jotta osaamiseni saadaan vielä paremmin valjastettua Suomen, eduskunnnan ja suomalaisten käyttöön.

Maailmanpolitiikassa kuohuu

Posted on Updated on

Kesä 2014 näyttää maailmanpoliittisesti todella surulliselta. Ukrainan kriisi, Malaysian Airlinesin koneen sadat siviiliuhrit, Gazan pommitukset, terroristijärjestö Isiksen eteneminen ja raakuudet Irakissa, eikä lista lopu tähän. On kuitenkin oleellista, että väkivaltaisuuksia vastaan toimitaan.

EU:n pakotteet Venäjää kohtaan eivät ole mukava asia kenellekään. Valitettavasti Venäjän toimet Itä-Ukrainan separatistien sotatoimien tukemiseksi eivät myöskään ole leikkiä ja Krimin nappaaminen alkuvuodesta kahdessakymmenessä päivässä on kaikkien kansainvälisten sitoumusten vastaista. Siksi Suomenkin on seisottava EU:n riveissä.

Raaka terroristijärjestö etenee Irakissa, ja uhkaa tällä hetkellä 300-400,000 Irakin kristityn henkeä. Irakin hallitus ja jotkut naapurimaat yrittävät estää järjestön joukkojen etenemisen. Ja kuten niin usein, ainoa uskottava ja kansanmurhia vastaan toimiva sotilasvoima on Yhdysvallat, joka juuri alkanut avustaa sotilaallisissa toimissa Isistä vastaan.

Myös Gazan kriisi jatkuu. Punaisen Ristin pääsihteeri totesi juuri, etteivät sadat, ja nyt jo yli 13o0 yltävät siviiliuhrit ole mitenkään oikeutettua Israelin toimissa. Israelilla on oikeus puolustaa itseään hyökkäystä vastaan, mutta sen suorittamat toimet ovat ylittäneet mittasuhteet. Mikä muu maa saisi itsepuolustuksekseen pommittaa ilman seuraamuksia tuhansia pieneen tilaan sullottuja siviilejä?  Ratkaisuna on vain neuvottelut, mutta vain sellaiset, jossa gazalaisillekin, tavallisille ihmisille, annetaan ihmisarvo. Onko 2010-luvulla normaalia se, että 1,3 miljoonaa ihmistä elävät pysyvästi vailla ulkomaankauppaa, tuontia, vientiä, satamaa, lentokenttää, kontrollia omaan veteensä, energialähteisiin, tai edes vailla pääsyä ulos alueeltaan?

6: Rauhanturvaamisen suurvalta, tai jotain.

Posted on Updated on

Suomi on rauhanturvaamisen suurvalta, näin opimme jo koulussa 1970- ja 80-luvuilla. En tiedä kuka Suomessa, Kekkosta lukuunottamatta tietenkin keksi alkaa panostamaan rauhanturvatehtäviin (ehkä joku osaa tätä helpostikin valottaa). Tarkoituksena oli varmaan nostaa itsenäinen Suomi maailmankartalle positiivisena ja puolueettomana toimijana, ettei kukaan voisi epäillä aikeitamme tai neutraalia linjaamme geopolitiikassa.

Näinä aikoina Suomi haluaa nostaa profiiliaan rauhanrakentamisen suurvaltana, ja kiitos osaksi presidentti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinnon. Hallitus ja ulkoministeri haluavat panostaa siihen, ja rauhanrakentamisen edistäminen on korkealla varmasti myös uudessa hallitusohjelmassa.

Oma suhteeni rauhanrakentamiseen ja kriisinhallintaan on läheinen. Toimin usean vuoden ajan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön asiantuntijana ensin Bosniassa demokraattisten vaalien edistämisessä, sitten koko Etyj-alueen parissa ihmisoikeuksien turvaamisessa ja vaaliasioissa Varsovasta käsin, ja viimeksi vuonna 2008 Etyjin vähemmistövaltuutetun toimistossa Haagissa Suomen Etyj-puheenjohtajuuden yhdyshenkilönä ja asiantuntijana. Myös ihmisoikeuspuolella olen toiminut mm. YK:n toimissa Ruandassa ja vähän muuallakin.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä hämärästä rajanvedosta, joka vallitsee rauhantyön, konfliktien estämisen, kehityksen edistämisen ja ihmisoikeuksien turvaamisen välillä, ks.

https://ninasuomalainen.wordpress.com/2011/02/20/leveaa-laveaa-rauhantyota/

Sen sijaan ihan perinteisessä rauhanturvaamisessa meillä on pienoinen ongelma. Koulutamme rauhanturvajoukkoja, olemme mukana EU:n nopean toiminnan joukkojen koulutuksessa, mutta ’sopivia’ kriisejä, minne joukkoja voitaisiin lähettää ei tunnu olevan. Ei siis sellaisia, jonne ennen vanhaan mentiin: tulitaukosopimus osapuolien välillä oli solmittu, ja väliin tarvittiin joku vahtimaan ettei sovitun rajan yli ammuttu. Näinä päivinä on vain epäsopivia kriisejä ja selkkauksia.

Suomi pohtii nyt 150-200 sotilaan lähettämistä Libanoniin. Onko Libanonin kriisi juuri sellainen maailman polttava kriisi, jossa Suomi voi parhaiten auttaa, vaikkapa siviilejä suojaamalla, parinsadan sotilaan panoksella? Itselleni tulee kyllä mieleen pahempiakin kriisejä, joissa suojelua tarvittaisiin.

Suomi on parhaillaan mukana myös EU:n taisteluosastojen nopean toiminnan joukoissa kahdessa valmiusvuoroissa. Noin 300 suomalaista sotilasta on koulutettuina valmiudessa odottamassa mahdollista kriisinhallintaoperaatiota EU:n ulkopuolella. Tehtävä olisi rauhanturvaamista, konfliktinestoa ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamista. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole käytetty sen jälkeen kun ne hyväksyttiin vuonna 2007.

Suomella on sotilaspuolella operaatioissa 384 henkilöä yhdeksässä operatiossa. Näistä Afganistanin ISAFissa 231, Somalian Atalantassa 98 ja Kosovon KFORissa 20. Siviilipuolella Suomella on 164 asiantuntijaa ulkomailla, joista Kosovon EULexissä 56, Afganistanin EUPOLissa 34 ja BOsnian EUPMissä 10. Lisäksi siis 300 on valmiusjoukoissa Suomessa. Kun nyt siis sotiaallisellaä puolella on tuo 384 henkilöä ulkona, vuonna 2009 yli 700 henkilöä oli mukana sotiaallisen kriisinhallinnan operaatiossa.

Toisin sanoen, onko Suomi enää tuo nk. rauhanturvaamisen suurvalta? Haluammeko ja voimmeko sitä enää edes olla, jollei ole poliittista tahtoa olla mukana myös vaikeissa missioissa? Riittääkö rauhanturvaamisen suurvallan tittelin saamiseksi yksi vaikea missio kerralla: se lienee Afganistan tällä hetkellä. Somalian merirosvojahti on sekin ehkä kohtalaisen vaikea.

Vai olemme ennemmin rauhanrakentamisen suurvalta? Lähetetään paikalle Ahtisaari tiimeineen.

Pointtini tässä jutussa on, oli suurvaltatittelimme mikä hyvänsä, se vaatii panostusta, rahallisesti ja henkilövuosissa. Ja hieman strategiaakin. Itse itsensä kutsuminen suurvallaksi ilman lihaan luiden ympärillä kun ei kauaa muita vakuuta.