ulkopolitiikka

Lyhyesti: Onko Krim jo menetetty?

Posted on Updated on

Krimin niemimaa on tänään jo käytännössä venäläisten hallussa. Venäläismieliset paikallisjoukot ovat vahvistaneet otettaan paitsi Krimillä myös Ukrainan venäläisenemmistöisillä alueilla, ja venäläisjoukkoja on siirtynyt Krimiin. Kaikki tämä ilman taisteluja, vaivihkaa, parissa päivässä. Nyt kysymys on alkaako Ukrainan hallitus ja armeija vastustaa tapahtunutta. Jos alkavat, syntyy sota, joka voi olla samankaltainen kuin Georgian sota. Nk itsehallintoalue Etelä-Ossetia halusi Venäjän syliin (jo pitkään), asiaa provosoitiin, Georgia provosoitui, tuli sota, Georgia toivoi länsimaiden lähtevän mukaan, mutta siihen ei menty, Georgia hävisi sodan ja käytännössä Etelä-Ossetian alueen.

Nyt kannattaisi EU:n ja Yhdysvaltojen ajaa malttia. Krim on ollut osa Ukrainaa 1954 lähtien, mutta on vahvasti venäläisenemmistöinen ja venäläismielinen. Venäjän liikehdinnän syynä ja motivaationa on Krimin (ja mahdollisesti Ukrainen muiden alueiden) venäläisten puolustaminen, mutta itsestäänselvästi myös sotilastukikohdan varmistaminen Sevastopolin satamissa Mustallemerelle. Krimin aluesta ja satamista on neuvoteltu aiemminkin, mutta nyt kun Ukrainan katuvallankumous toi valtaan Eurooppamieliset – ja Venäjä-kriittiset – tahot, Venäjä kenties päätti, että on aika toimia ja saada asia kuntoon kertarysäyksellä.

Toinen asia onkin, onko Ukrainan valtion muilla osilla syytä huoleen. Itä-Ukraina saattaa olla yhtä lailla Venäjän kiikarissa. Entäpä muut osat? Jossain on kuitenkin länsimaiden, EU:n ja Yhdysvaltojen pidettävä raja. Toivottavasti ei jouduta laulamaan laulua Natalia ja ”Silloin vapaa on taas Ukraina.”

6: Rauhanturvaamisen suurvalta, tai jotain.

Posted on Updated on

Suomi on rauhanturvaamisen suurvalta, näin opimme jo koulussa 1970- ja 80-luvuilla. En tiedä kuka Suomessa, Kekkosta lukuunottamatta tietenkin keksi alkaa panostamaan rauhanturvatehtäviin (ehkä joku osaa tätä helpostikin valottaa). Tarkoituksena oli varmaan nostaa itsenäinen Suomi maailmankartalle positiivisena ja puolueettomana toimijana, ettei kukaan voisi epäillä aikeitamme tai neutraalia linjaamme geopolitiikassa.

Näinä aikoina Suomi haluaa nostaa profiiliaan rauhanrakentamisen suurvaltana, ja kiitos osaksi presidentti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinnon. Hallitus ja ulkoministeri haluavat panostaa siihen, ja rauhanrakentamisen edistäminen on korkealla varmasti myös uudessa hallitusohjelmassa.

Oma suhteeni rauhanrakentamiseen ja kriisinhallintaan on läheinen. Toimin usean vuoden ajan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön asiantuntijana ensin Bosniassa demokraattisten vaalien edistämisessä, sitten koko Etyj-alueen parissa ihmisoikeuksien turvaamisessa ja vaaliasioissa Varsovasta käsin, ja viimeksi vuonna 2008 Etyjin vähemmistövaltuutetun toimistossa Haagissa Suomen Etyj-puheenjohtajuuden yhdyshenkilönä ja asiantuntijana. Myös ihmisoikeuspuolella olen toiminut mm. YK:n toimissa Ruandassa ja vähän muuallakin.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä hämärästä rajanvedosta, joka vallitsee rauhantyön, konfliktien estämisen, kehityksen edistämisen ja ihmisoikeuksien turvaamisen välillä, ks.

https://ninasuomalainen.wordpress.com/2011/02/20/leveaa-laveaa-rauhantyota/

Sen sijaan ihan perinteisessä rauhanturvaamisessa meillä on pienoinen ongelma. Koulutamme rauhanturvajoukkoja, olemme mukana EU:n nopean toiminnan joukkojen koulutuksessa, mutta ’sopivia’ kriisejä, minne joukkoja voitaisiin lähettää ei tunnu olevan. Ei siis sellaisia, jonne ennen vanhaan mentiin: tulitaukosopimus osapuolien välillä oli solmittu, ja väliin tarvittiin joku vahtimaan ettei sovitun rajan yli ammuttu. Näinä päivinä on vain epäsopivia kriisejä ja selkkauksia.

Suomi pohtii nyt 150-200 sotilaan lähettämistä Libanoniin. Onko Libanonin kriisi juuri sellainen maailman polttava kriisi, jossa Suomi voi parhaiten auttaa, vaikkapa siviilejä suojaamalla, parinsadan sotilaan panoksella? Itselleni tulee kyllä mieleen pahempiakin kriisejä, joissa suojelua tarvittaisiin.

Suomi on parhaillaan mukana myös EU:n taisteluosastojen nopean toiminnan joukoissa kahdessa valmiusvuoroissa. Noin 300 suomalaista sotilasta on koulutettuina valmiudessa odottamassa mahdollista kriisinhallintaoperaatiota EU:n ulkopuolella. Tehtävä olisi rauhanturvaamista, konfliktinestoa ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamista. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole käytetty sen jälkeen kun ne hyväksyttiin vuonna 2007.

Suomella on sotilaspuolella operaatioissa 384 henkilöä yhdeksässä operatiossa. Näistä Afganistanin ISAFissa 231, Somalian Atalantassa 98 ja Kosovon KFORissa 20. Siviilipuolella Suomella on 164 asiantuntijaa ulkomailla, joista Kosovon EULexissä 56, Afganistanin EUPOLissa 34 ja BOsnian EUPMissä 10. Lisäksi siis 300 on valmiusjoukoissa Suomessa. Kun nyt siis sotiaallisellaä puolella on tuo 384 henkilöä ulkona, vuonna 2009 yli 700 henkilöä oli mukana sotiaallisen kriisinhallinnan operaatiossa.

Toisin sanoen, onko Suomi enää tuo nk. rauhanturvaamisen suurvalta? Haluammeko ja voimmeko sitä enää edes olla, jollei ole poliittista tahtoa olla mukana myös vaikeissa missioissa? Riittääkö rauhanturvaamisen suurvallan tittelin saamiseksi yksi vaikea missio kerralla: se lienee Afganistan tällä hetkellä. Somalian merirosvojahti on sekin ehkä kohtalaisen vaikea.

Vai olemme ennemmin rauhanrakentamisen suurvalta? Lähetetään paikalle Ahtisaari tiimeineen.

Pointtini tässä jutussa on, oli suurvaltatittelimme mikä hyvänsä, se vaatii panostusta, rahallisesti ja henkilövuosissa. Ja hieman strategiaakin. Itse itsensä kutsuminen suurvallaksi ilman lihaan luiden ympärillä kun ei kauaa muita vakuuta.

12: Nato ja me

Posted on Updated on

Nato-jäsenyys on ja ei ole ajankohtainen, riippuen keneltä kysyy. Se ei ole ajankohtainen, sillä eihän meitä kukaan nyt uhkaa. Mutta juuri siksi se olisi ajankohtainen nyt, ennen kuin kukaan meitä keksisi uhata, voi myös väittää. Itse kannatan Naton jäseneksi hakeutumista sekä kansallisista turvallisuuspoliittisista syistä että kansainvälisen kriisinhallinnan näkökulmista.

EU:n 27 maasta 21 on Naton jäseniä, joten siltä osin Euroopan oma puolustus perustuu Natoon. Nato-jäsenyys ei velvoita jäseniä paikkoihin kuten Irak, eiväthän sinne kaikki jäsenet menneetkään. Jäsenyys mahdollistaisi mukanaolon tiiviisti ja integroitumisen tähän Euroopan keskeisimpään turvallisuusorganisaatioon. Meitä ei juuri nyt kukaan uhkaa (kuten tämä kulunut sanonta kuuluu ja kaikki tietävät kuitenkin että siinä puhutaan Venäjästä, onko sieltä päin uhkaa vai ei), mutta siksi nyt olisikin hyvä valaa puolustus- ja turvallisuuspoliittista perustustamme vahvemmin betoniin.

Jos katsotaan Naton saavutuksia kriisinhallinnassa, niin Naton avulla esim. Bosnian kansanmurha saatiin lopetettua, samoin Kosovon tilanne ratkaistua, koska YK (ja EU:kin yhtenä toimijana) oli hampaaton. Olen itse työskennellyt molemmilla alueilla, Sarajevossa Bosnian sodan jälkeen ja myös Kosovon sodankin aikaan, ja sitten Kosovon asioiden parissa sodan jälkeen. Naton rooli näiden konfliktien lopettamisessa ja siviilien suojelussa oli kiistaton.

Myös Suomen puolustusvoimille ja sen resursseille olisi etu, jos olisimme mukana Nato-yhteistyössä tiiviisti, jäsenenä. Nythän esimerkiksi Hornetimme harjoittelevat Euroopan maiden, toisin sanoen Nato-maiden joukkojen kanssa, tänä vuonna esimerkiksi ovat olleet Espanjassa harjoituksissa. Mutta varsinaisessa päätöksenteossa emme Natossa ole.

Myönteistä kantaa puoltaa se, että olisimme paremmin mukana Euroopan suurimman turvallisuustoimijan päätöksenteossa, sisältäpäin. Nythän esimerkiksi erään Suomen turvallisuuspolitiikan sisäpiiriläisen mukaan, Venäjäkin saa Naton asioista enemmän tietoa Nato-Venäjä-yhteistyöfoorumeiden kautta, kuin me, jotka olemme vain Partnership for Peacen jäseniä.

Vastustaisiko Venäjä jäsenyyttämme? Kolme Balttian maata ovat Naton jäseniä vaikka ovat entisiä neuvostotasavaltoja. On vaikea siksi perustella, että esimerkiksi Venäjä asettuisi vastustamaan Suomen mahdollista liittymistä.

Joten näillä perusteilla olen kannattanut Nato-jäsenyyteen suhtautumista positiivisesti. Mutta on selvää, että nykyisen presidentin aikana asia ei etene, joten hallituskaan ei voi realistisesti viedä asiaa eteenpäin.

Ja on myös selvää, että muutoinkin tarvittaisiin avoin ja faktoihin perustuva kansalaiskeskustelu hyödyistä, haasteista ja kustannuksista ennen kuin jäsenyyttä voidaan hakea. Nythän keskustelu on pitkälti hapuilua luulon ja tiedon yhdistelmän varassa.

15: Ne Hornetit

Posted on Updated on

Niin että mitenkäs ne Hornetit? Miksi Suomi ei ole mukana YK:valtuuttamassa Libyan lentokiellon valvomisessa?

Sitten edellisen Libya-postaukseni olen saanut tietoa, että kyseinen operaatio on sellainen, joihin Suomen Horneteilla olisi ollut kapasiteettia ja miehillä osaamista. Lisäksi Nato-yhteensopivuus on olemassa, koneet ovat harjoitelleet EU:n muiden joukkojen kanssa, vastikään Espanjassakin.

Minusta asiassa oli ja on yhä mahdollista tehdä päätös joko puolesta tai vastaan, kumpikin hyvin perustein. Operaatioon osallistumista mielestäni kyllä puoltaisivat monet seikat: operaatio on YK:n valtuuttama, Suomella on siihen osaamista, olisimme mukana yhteisrintamassa Nato-yhteensoveltuvien joukkojen kanssa, se olisi hyvää harjoitusta Naton ilmaoperaatioihin, esimerkiksi juuri siviilien suojelu- tai rauhaanpakottamistoimissa.

Presidentti Ahtisaari sanoi, ettei kahden koneen lähettämisessä suureen operaatioon ole mitään järkeä.

Toisaalta kuitenkin, Suomi osallistuu Somalian rannikon ja Adeninlahden turvaamisen operaatioon merirosvousta vastaan ensimmäistä kertaa merivoimien avulla. Paikalle on lähetetty yksi suomalainen alus, Miinalaiva Pohjanmaa, joka on osa Atalantan kerrallaan noin 6-10 aluksen operaatiota, ja noin 26 maan osallistumista operaatioon eri tavoin.

Erona operaatioissa on tietenkin se, että Atalanta on EU:n vetämä operaatio YK:n valtuuttamana, kun taas Libyassa johtoroolia ei ottanut EU, vaan ensin oma-aloitteisesti Ranska ja sitten Nato.

Toki voidaan pitää kiinni päätöksestä, että juuri tähän operaatioon ei nyt tarvitse mennä mukaan ja että juuri sinne ei Suomen kahta konetta niin kipeästi tarvita.

Minusta kannattaisi jättää ovi auki sille, että seuraavassa samankaltaisessa tilanteessa asiaa voitaisiin harkita, haluaahan Suomi olla aktiivinen toimija kriisinhallintaoperaatioissa tulevaisuudessa, vaikka suuriin kokonaisuuksiin verrattuna suhteellisesti pienehköillä panoksilla. Siksi kyse on nyt myös laajempaan periaatteeseen liittyvästä päätöksestä, eikä vain yksittäisestä päätöksestä kahden Hornetin osalta.