6: Rauhanturvaamisen suurvalta, tai jotain.
Suomi on rauhanturvaamisen suurvalta, näin opimme jo koulussa 1970- ja 80-luvuilla. En tiedä kuka Suomessa, Kekkosta lukuunottamatta tietenkin keksi alkaa panostamaan rauhanturvatehtäviin (ehkä joku osaa tätä helpostikin valottaa). Tarkoituksena oli varmaan nostaa itsenäinen Suomi maailmankartalle positiivisena ja puolueettomana toimijana, ettei kukaan voisi epäillä aikeitamme tai neutraalia linjaamme geopolitiikassa.
Näinä aikoina Suomi haluaa nostaa profiiliaan rauhanrakentamisen suurvaltana, ja kiitos osaksi presidentti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinnon. Hallitus ja ulkoministeri haluavat panostaa siihen, ja rauhanrakentamisen edistäminen on korkealla varmasti myös uudessa hallitusohjelmassa.
Oma suhteeni rauhanrakentamiseen ja kriisinhallintaan on läheinen. Toimin usean vuoden ajan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön asiantuntijana ensin Bosniassa demokraattisten vaalien edistämisessä, sitten koko Etyj-alueen parissa ihmisoikeuksien turvaamisessa ja vaaliasioissa Varsovasta käsin, ja viimeksi vuonna 2008 Etyjin vähemmistövaltuutetun toimistossa Haagissa Suomen Etyj-puheenjohtajuuden yhdyshenkilönä ja asiantuntijana. Myös ihmisoikeuspuolella olen toiminut mm. YK:n toimissa Ruandassa ja vähän muuallakin.
Kirjoitin jokin aika sitten siitä hämärästä rajanvedosta, joka vallitsee rauhantyön, konfliktien estämisen, kehityksen edistämisen ja ihmisoikeuksien turvaamisen välillä, ks.
https://ninasuomalainen.wordpress.com/2011/02/20/leveaa-laveaa-rauhantyota/
Sen sijaan ihan perinteisessä rauhanturvaamisessa meillä on pienoinen ongelma. Koulutamme rauhanturvajoukkoja, olemme mukana EU:n nopean toiminnan joukkojen koulutuksessa, mutta ’sopivia’ kriisejä, minne joukkoja voitaisiin lähettää ei tunnu olevan. Ei siis sellaisia, jonne ennen vanhaan mentiin: tulitaukosopimus osapuolien välillä oli solmittu, ja väliin tarvittiin joku vahtimaan ettei sovitun rajan yli ammuttu. Näinä päivinä on vain epäsopivia kriisejä ja selkkauksia.
Suomi pohtii nyt 150-200 sotilaan lähettämistä Libanoniin. Onko Libanonin kriisi juuri sellainen maailman polttava kriisi, jossa Suomi voi parhaiten auttaa, vaikkapa siviilejä suojaamalla, parinsadan sotilaan panoksella? Itselleni tulee kyllä mieleen pahempiakin kriisejä, joissa suojelua tarvittaisiin.
Suomi on parhaillaan mukana myös EU:n taisteluosastojen nopean toiminnan joukoissa kahdessa valmiusvuoroissa. Noin 300 suomalaista sotilasta on koulutettuina valmiudessa odottamassa mahdollista kriisinhallintaoperaatiota EU:n ulkopuolella. Tehtävä olisi rauhanturvaamista, konfliktinestoa ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamista. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole käytetty sen jälkeen kun ne hyväksyttiin vuonna 2007.
Suomella on sotilaspuolella operaatioissa 384 henkilöä yhdeksässä operatiossa. Näistä Afganistanin ISAFissa 231, Somalian Atalantassa 98 ja Kosovon KFORissa 20. Siviilipuolella Suomella on 164 asiantuntijaa ulkomailla, joista Kosovon EULexissä 56, Afganistanin EUPOLissa 34 ja BOsnian EUPMissä 10. Lisäksi siis 300 on valmiusjoukoissa Suomessa. Kun nyt siis sotiaallisellaä puolella on tuo 384 henkilöä ulkona, vuonna 2009 yli 700 henkilöä oli mukana sotiaallisen kriisinhallinnan operaatiossa.
Toisin sanoen, onko Suomi enää tuo nk. rauhanturvaamisen suurvalta? Haluammeko ja voimmeko sitä enää edes olla, jollei ole poliittista tahtoa olla mukana myös vaikeissa missioissa? Riittääkö rauhanturvaamisen suurvallan tittelin saamiseksi yksi vaikea missio kerralla: se lienee Afganistan tällä hetkellä. Somalian merirosvojahti on sekin ehkä kohtalaisen vaikea.
Vai olemme ennemmin rauhanrakentamisen suurvalta? Lähetetään paikalle Ahtisaari tiimeineen.
Pointtini tässä jutussa on, oli suurvaltatittelimme mikä hyvänsä, se vaatii panostusta, rahallisesti ja henkilövuosissa. Ja hieman strategiaakin. Itse itsensä kutsuminen suurvallaksi ilman lihaan luiden ympärillä kun ei kauaa muita vakuuta.
Nina Suomalainen 