Kansainvälinen toiminta

23: Me ja maahanmuutto

Posted on Updated on

Harva aihe on saanut viime vuosina sellaista huomiota kuin maahanmuutto. Tosin ’muukalaiset’ ovat perinteisesti nousseet keskusteluaiheiden kärkeen kaikissa maissa silloin kun kansalaisilla on vaikeaa, poliitikkojen pitää viedä huomio muualle talousongelmistaa tai kun kuka tahansa taho tarvitsee sopivaa syntipukkia. Mikäänhän ei yhdistä kansaa niin kuin yhteisen syntipukin – aidon tai tekaistun – löytäminen ongelmiin varsinaisen vihollisen puutteessa.

Mutta jo noin 155,000 ulkomaalaista asuu pysyvästi Suomessa, ja lisäksi ulkomaalaistaustaisia Suomen kansalaisia suuri joukko. Suuri osa heistä on työelämässä, opiskelevat tai hakevat töitä. He ovat osa yhteiskuntaa ja heitä tarvitaan. Vaikkapa afganistanilaistaustaista sairaanhoitajaa, kosovotaustaista bussikuskia, romanialaistaustaista yrittäjää, ja mitä kaikkea heitä onkaan.

Minulle ja Kokomukselle on ihan selvää, että ensinnäkin, Suomeen ollaan tervetulleita tekemään töitä suomalaisilla työehdoilla. Suomen työväestö pienenee 15,000 hengellä vuodessa eläköitymisen vuoksi. Suomalaisia työttömiä on koetettava parhaan mukaan saada työllistymään, mutta lisäväkeä tarvitaan myös.

Meille on myös selvää, että Suomen tulee kantaa vastuuta suojelun tarpeessa olevista ihmisistä kiintiöpakolaisjärjestelmän kautta (750 henkilö vuodessa) sekä turvapaikanhankijoiden vastaanoton kautta.

Turvapaikkakäytännöt ja sosiaaliturva on sovitettava sellaisiksi, etteivät ne kannusta väärinkäytöksiin. Tässä on jo tehty muutoksia nykyisen hallituksen toimesta: turvapaikanhakioiden tuki kohdistetaan rahan sijasta ylläpitoon, hakemusten käsittelyä on nopeutettu aiemmin käsittämättömän pitkistä ajoista, työoikeus kannustaa oikean henkilöllisyyden kertomiseen. Myös perheenyhdistämisten säännöt tulee olla sellaiset, että niillä voidaan yhdistää ydinperheitä, mutta että perusteettomat hakemukset saadaan pois. Hallitus on tarkentanut yhdistämisoikeutta ja esim. alaikäisenä hakevan lapsen ikä pyritään selvittämään.

Aikaansaannoksia on myös se, että turvapaikkajärjestelmää kuormittaneet Bulgarian ja Romanian kansalaiset saavat päätöksen muutamassa päivässä, he eivät ole oikeutettuja Suomen toimeentulotukeen ja heidän hakemuksensa ovatkin vähentyneet huomattavasti. (Kyseessä ovat usein maiden romanikansalaiset, joiden tilanne ei ole taloudellisesti helppo, mutta jotka eivät kuitenkaan kuulu turvapaikkajärjestelmän piiriin.)

Yksi suuria haasteita on kotouttaminen, johon on uhrattu liian vähän resursseja ja jota on taidettu johtaa puutteellisesti vuosikausia. Helsingissä on yhä kuukausien jonot suomen kielen opetukseen. Uusi kotouttamislaki yrittää vastata tarpeisiin luomalla kotouttamiskoulutusta, varaamalla valtion budjettiin riittävästi rahaa kotoutumiselle ja järjestämällä mahdollisuus alkukartoitukseen kaikille Suomeen tuleville. Toivomukseni tähän on kuitenkin, ettei systeemistä luoda byrokraattista ja jäykkää mekanismia, jossa maahanmuuttaja pitää asioita sosiaalitädin kanssa kerran kuussa, mutta jossa hänelle tuleva käytännön hyöty jää vähäiseksi. (Minulle tulee mieleen omat kokemukseni joitakin vuosia sitten työvoimatoimistoista, joissa käynnistä en koskaan netonnut ainakaan työpaikkaa. )

Yksi blogikirjoitus on aivan liian lyhyt aika käsitellä kaikkia maahanmuuton haasteita – tai saavutuksia. Tässä ehdin vain raapaista siihen liittyviä aiheita.

Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että Suomi ei pärjää yksin kantasuomalaisten voimin tänä päivänä kaikkien kansainvälisten vaikutteiden ja ikääntymishaasteiden paineessa. Itse asiassa meidän pitäisi olla paljon nykyistä vetovoimaisempia ammattitaitoisille ihmisille. Meille voi myös tulla turvaan, yritämme auttaa, ja vastavuoroisesti tulijan odotetaan antavan oman tärkeän panoksensa yhteiseen pesäämme. Minusta nämä ovat hyviä ohjenuoria maahanmuuttopolitiikallemme.

24: Tuo vaikea S-sana

Posted on Updated on

Suvaitsevaisuus on merkillinen sana. Se on joskus ollut muodissakin, mutta jos tänä päivänä edes mainitset tuon S-sanan on joidenkin ihmisten varmistin poistettu alle minuutissa ja täystuli päällä. Ainakin nettikeskusteluissa.

Kuitenkin, jos unohdetaan hetkeksi perussuomalaiset, homma-foorumi, maahanmuuttokriittisyys ja mitä niitä viime aikojen kohkaamisen aiheita onkaan, suvaitsevaisuus on aika hyvä ja jopa ihan erinomaisen käyttökelpoinen periaate ihmisten kanssakäymisessä. Sillä maailma koostuu toinen toisistaan erilaisemmista, ja jopa kummallisimmista ihmisistä.

Joku toinen on erilainen kuin minä, pukeutuu ihan toisenlaisin releisiin, näyttää ehkä omituiselta, puhuu mielestäni käsittämättömyyksiä, ja ylipäänsä harjoittaa elämäntapaa, jota itse en voisi kuvitellakaan. Itse asiassa koko elämäntapa näyttää minusta pölloltä ja tyypin jutut raivostuttavat minua suunnattomasti.

Mutta hei, se on nyt tuollainen ja that’s it. Niin kauan kuin tuo toinen pysyy lain sallimissa rajoissa eikä tuota ympäristölleen muuta haittaa kuin ehkä oman mentaalisen tilani häiriytymisen, mikä oikeus minulla on kertoa hänelle, että eläpä nyt näin tai noin. Tosin toivoisin mielelläni, että myös minua ehkä raivostuttavat tyypit kävisivät töissä ja olisivat muutoinkin kontribuutiona ympäristölleen, eikä vain saamapuolella.

Suvaitsevaisuus ei kyllä ole helppoa. Aika monesti sitä saa itsensä kiinni eri tilanteissa ajattelemasta suvaitsemattomuutta läheneviä ajatuksia. Ihmisenä oleminen kun tuntuu olevan paljon helpompaa jos voi tuomita toisia. Mutta suvaitsemattomuus ei vie meitä eteenpäin, vaan taannuttaa.

Ja on totta, että erilaisuuden sallimisen rajoja pitää pohtia. Palatakseni maahanmuuttajateeman, johon luulen, että kaikki suvaitsevaisuuskeskustelut vääjäämättä nykyään johtavat, on selvää kuin pläkki, että meidän ei pidä suvaita vieraita – eikä kotimaisiakaan – tapoja, jota loukkaavat yksilöiden oikeuksia. Näitä tapoja liittyen erityisesti naisten ja tyttöjen oikeuksiin on olemassa meille saapuvien kulttuurien parissa, ei sitä voi kieltää. Mutta niitä ei voi sallia meillä edes näiden ryhmien parissa, sillä Suomessa noudetetaan Suomen lainsäädäntöä ja ihmisoikeusperiaatteita. Niiden eteen on tehty paljon työtä, eikä niitä saa rapauttaa.

Seksuaalivähemmistöjen ’suvaitseminen’ taas kuulostaa jopa alentuvalta; kyseessä ovat ihmiset joiden ainoa merkittävä ero meihin muihin on se, että he hankkiutuvat romanttiseen suhteeseen ennemmin samaa sukupuolta kuin toista sukupuolta olevan kanssa. Suoraan sanottuna en ymmärrä mitä siinä pitää ’suvaita’ kun heidän yksityiselämänsä ei muille mitenkään edes kuulu. Mutta suvaitsevaisuus tulee ehkä peliin silloin kun seksuaalivähemmistöt lähtevät vaikkapa Pride-paraatiin ja iloitsevat erilaisuudellaan. Homoseksuaalisuusteemojen näkyminen katukuvassa tuskin sekään vaarantaa heteroiden omaa seksuaalisuutta.

Itselläni on monenlaisia erilaisia ystäviä ja tuttuja, on maahanmuuttajia, ulkomaalaisia, suomalaisia romanitaustaisia ihmisiä, homoja, heteroita, senioreja, nuorisoa, ja onpa ystävinänikin ihan eri puolueiden edustajiakin, jotka mielestäni ovat ihan hyviä tyyppejä! Minusta tuo vaikea S-sana on loppujen lopuksi ihan käyttökelpoinen ja moderni sana, sillä erilaisiahan tässä kaikki ollaan.

29: Libya, YK ja me

Posted on Updated on

YK:n turvaneuvosto päätti viimein viikkojen harkinnan ja neuvottelujen jälkeen määrätä ilmasulun Libyan ylle. Päätös ei määrännyt vain Libyan armeijan koneita alas ja lopettamaan siviilejä ja oppositiota kohtaa suunnatut ilmapommitukset, vaan valtuutti YK:n jäsenmaat ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin toimiin suojatakseen siviilejä ja siviilien asuttamia alueita hyökkäyksiltä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että YK:n jäsenvaltiot voivat pakottaa Libyan hallituksen koneet alas ilmasta sekä että ne voivat tuhota ilmasta käsin Libyan armeijan joukkojen tukikohtia ja asemia, jos Libyan armeija hyökkää siviilejä vastaan.

Näinhän nyt on eilisestä lähtien tehty. Ja jo nyt on merkkejä siitä, mitä kaikissa samanlaisissa konflikteissa on aiemmin tapahtunut. Maailma vaati toimia Gaddafia vastaan oppisition ja kansa suojelemiseksi, ja jopa Arabiliitto kannatti turvaneuvoston päätöstä eivätkä Venäjä ja Kiinakaan sitä tyrmänneet vetollaan. Mutta heti kun länsi – USA, Ranska, Isobritannia – ryhtyvät valtuutettuihin toimiin alkaa valitus. Eihän noin olisi pitänyt toimia! Vaan jotenkin ajatuksen voimalla vaan saada Gaddafi luopumaan siviilien pommituksista ja opposition lahtaamisesta.

Turvaneuvoston päätös oli oikean suuntainen, mutta myöhäinen. Ylipäänsä oli ihme, että se saatiin aikaan kun perinteisesti nämä päätökset ovat olleet mahdottomia Venäjän ja Kiina veto-aseman vuoksi turvaneuvostossa. Ne eivät ole yleensä olleet suuria interventioiden kannattajia, oli ihmisoikeuksia sitten loukattu miten paljon tahansa. Nyt ne pidättäytyivät äänestämästä. Mitähän niille oli luvattu?

Libyassa päätöksen saaminen kesti niin kauan, että Libyan hallitus ehti pakottamaan opposition asemistaan ja valtaamaan takaisin alueita. Nyt se on vahvoilla, ja väliintulolla ei kenties enää saada voimistettua opposition asemaa niin paljon, että se pystyisi voittamaan Gaddafin. Pitääkö Ranskan, Yhdysvaltain edetä valtaukseen asti, voivatko ne jättää asiaa kesken muutaman ilmaiskun jälkeen?

Tämäkin tapaus kuvaa Suomen, ja itse asiassa monen muun valtion vaikeaa valintaa kansainvälisen vastuun kantajina. Suomihan ei ole mukana ilmasulun varmistamisessa. Kuinka voisikaan, meillä tuskin on siihen sopivaa kalustoa tai miehistöä tai koulutusta. Ja ehkä onneksi, sillä rasti on riskaabeli.

YK:n vuoden 2005 päätöksen mukaisesti valtioilla ja YK:lla on nk. suojeluvastuu eli Responsibility to Protect, silloin kun jossain päin maailmaa ihmisoikeuksia loukataan vakavasti tai on käynnissä kansanmurha. Ks. tietoa vaikkapa http://www.responsibilitytoprotect.org/

Mutta kovin harvoin suojelun toimet oikeasti ja tehokkaasti toteutuvat. YK:n valtiot eivät tunnut pystyvän sopimaan milloin niin vaikea ja julma tilanne on päällä, että siihen pitää puuttua. Tilanne jää liian usein poliittisten tarkoitusperien uhriksi.

Silloin harvoin kun päätös saadaan aikaan, ei aina kuitenkaan tehokkaasti pystytä ratkaisemaan tilannetta. Afganistanissa ollaan YK:n valtuutuksella, vaikka sinne ei sillä alun perin menty; Irakissa taas ei ole YK:n valtuutusta. Kummassakin tilanne on vaikea.

1990-luvun Ruandan ja Bosnian kansanmurhien jälkeen maailma päätti, että never again. Ruandan tilanteeseen ei silloin puututtu, Bosniaan ja sittemmin Kosovoon kyllä, mutta molemmissa Naton toimesta ja ilman YK:n varsinaista päätöstä, mistä tulikin kansainvälisesti haloo. Yhdysvaltain ja Naton syytettiin toimivan ilman valtuutusta. Mutta kysyn vaan, olisiko Sarajevon yli kolmen vuoden piiritystä tai Kosovon albaanien etnistä puhdistusta lopetettu jollei Nato, USAn johtamana olisi puuttunut asiaan. YK oli Bosniassa kansanmurhan vuosina täysin avuton.

Ehkä aivan samanasteista kansanmurhaa ei näiden jälkeen ole tapahtunut, mutta sen sijaan monia tilanteita, joissa siviilejä tapetaan ja ajetaan kodeistaan. Sudanin Darfur esimerkkinä. Sitä on myös käytetty huonona esimerkkinä YK:n toimettomuudesta.

Maailmalla on paljon tekopyhyyttä näissä asioissa. Kun kansanmurha tapahtuu, vaaditaan suureen ääneen jotakuta tekemään jotain. Kun YK on kykenemätön tekemään päätöstä, koska Venäjä ja Kiina vastustavat, länsimaat – USA ja Nato – tarttuvat toimeen. Silloin prosessien puhtauden vaalijat, monet heistä eurooppalaisia syyttävät vääristä toimista, sulkien silmänsä YK:n kyvyttömyydeltä.

Kansainvälisessä politiikassa pitäisi minusta harjoittaa enemmän realismia idealistisen haaveilun sijaan.

Leveää laveaa rauhantyötä

Posted on Updated on

Rauhantyö on päivän sana. Ahtisaaren Nobelin jälkeen me kaikki olemme halunneet olla rauhantyökansaa, vähän kuin formulan MM-kisojen jälkeen ollaan formulakansaa ja euroviisuvoiton jälkeen viisukansaa.

Ja onhan se niin, Suomella on vanhastaan maineenaan ’rauhanturvaamisen suurvalta’. Tai ainakin pieni suurvalta, sillä resurssimme ovat olleet pienehköt, mutta ehkä maamme koon huomioiden ihan kohtalaiset.

Kaikki puhuvat rauhantyöstä ja kriisinhallinnasta, kaikki haluavat siitä osansa, mutta joskus on asiantuntijanakin vaikea erottaa mikä oikein on rauhatyötä ja kriisinhallintaa, mikä kehityspolitiikkaa, mikä ihmisoikeuksien puolustamista, mikä demokratian edistämistä, mikä rauhanturvaamista…

Kotimainen keskustelu on viime päivinä kulminoitunut vastakkainasetteluun, joka halutaan rakentaa kehityspolitiikan ja rauhantyön välille. Ja kas, se veteen rakennettu Kiinan muuri onkin sopivasti juuri ministereiden Väyrynen ja ministeri Stubb tonttien rajalla.

Ongelma siistien kategorioiden luomisessa on valitettavasti se, että elävä elämä ei asetu siisteihin kategorioihin. Tilanne ei siis ole, että maassa X on tilanne A. joka ratkaistaan hallitsemalla kriisi näillä sotilailla ja noilla panssareilla., ja keskitytään nyt siihen. Sitten kun tuo kriisi on saatu ratkaistua, voi kenties joku ratkaista nälkä-ongelman. Tai elävä elämä ei myöskään toimi niin, että maassa Y on tilanne B, joka ratkaistaan viemällä hätäapua. Sitten kun hätä on ohi, voi joku toinen järjestö hoitaa työpaikat ihmisille. Tai lopettaa konfliktin joka on sillä välin puhjennut.

Maailman suurien ongelmien ongelma on se, että ne ovat monimutkaisia ja ne harvoin perustuvat yhteen yksittäiseen ongelmakohtaan. Että kun tuo patti tuossa ratkaistaan, niin jo vain koko maa muuttuu paremmaksi ja kaikilla on hyvä olla.

Viime vuosikymmenten sodista ja kansanmurhista tiedetään sen verran, että syinä niihin ovat harvoin, jos koskaan olleet vain etniset tai uskonnolliset erot. Nämä ovat itse asiassa olleet vain ’mausteina’ sopassa. Pitkäaikaisia syitä ovat olleet pitkäaikainen köyhyys, pula resursseista kuten maasta, eri ryhmien oikeuksien polkeminen, diktatuurien harjoittama vihan lietsonta, ja mitä muita syitä on ollutkaan. Ruanda on yksi maailman tiheimmin asutuista maista, Jugoslavian valtioiden johtoon nousivat diktaattorit, Afrikan konfliktimaissa vallitsee paitsi lohduton köyhyys myös piittaamattomuus ihmisen tai kansanosien oikeuksista.

Mitä Suomen sitten pitäisi tehdä? Suomen kehitysyhteistyövarat ovat tänä vuonna noin miljardin euron luokkaa. Osa näistä varoista on mahdollista käyttää myös kriisinhallintaan tai rauhantyöhön tai ihmisoikeuksien tukemiseen – joilla kaikille on läheinen yhteys siihen, eteneekö köyhyyden väheneminen vai ei.

Suomi voi hyvin pyrkiä olemaan suurvalta SEKÄ siinä, miten saadaan aikaan konkreettista ja pysyvää kehitystä – perheiden tulon hankintaa, koulutuksen lisääntymistä, naisten aseman paranemista – ETTÄ siinä, miten konflikteja voidaan vähentää maailmassa – lisätä vuoropuhelua kansanryhmien välillä, parantaa kansanosien ja vähemmistöjen oikeuksia ja osallisuutta.

Kehitys ja kriisinhallinta ja rauhantyö ja ihmisoikeudet eivät sulje toisiaan pois. Toki, käytettävissä oleva varat pitää silloin jakaa näiden toimien kesken – mutta miksipä ei, sillä ilman yhtä ei saada aikaa toista.

Kehityksen, rauhan ja ihmisoikeuksien kysymysten välinen rajanveto ei missään ole hiekkaan piirretty suora viiva. Miksi sitten yrittäisimme saada aikaa ratkaisuja, jotka olivat joko tällä tai tuolla puolella aitaa?