Kansainvälinen toiminta

6: Rauhanturvaamisen suurvalta, tai jotain.

Posted on Updated on

Suomi on rauhanturvaamisen suurvalta, näin opimme jo koulussa 1970- ja 80-luvuilla. En tiedä kuka Suomessa, Kekkosta lukuunottamatta tietenkin keksi alkaa panostamaan rauhanturvatehtäviin (ehkä joku osaa tätä helpostikin valottaa). Tarkoituksena oli varmaan nostaa itsenäinen Suomi maailmankartalle positiivisena ja puolueettomana toimijana, ettei kukaan voisi epäillä aikeitamme tai neutraalia linjaamme geopolitiikassa.

Näinä aikoina Suomi haluaa nostaa profiiliaan rauhanrakentamisen suurvaltana, ja kiitos osaksi presidentti Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkinnon. Hallitus ja ulkoministeri haluavat panostaa siihen, ja rauhanrakentamisen edistäminen on korkealla varmasti myös uudessa hallitusohjelmassa.

Oma suhteeni rauhanrakentamiseen ja kriisinhallintaan on läheinen. Toimin usean vuoden ajan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön asiantuntijana ensin Bosniassa demokraattisten vaalien edistämisessä, sitten koko Etyj-alueen parissa ihmisoikeuksien turvaamisessa ja vaaliasioissa Varsovasta käsin, ja viimeksi vuonna 2008 Etyjin vähemmistövaltuutetun toimistossa Haagissa Suomen Etyj-puheenjohtajuuden yhdyshenkilönä ja asiantuntijana. Myös ihmisoikeuspuolella olen toiminut mm. YK:n toimissa Ruandassa ja vähän muuallakin.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä hämärästä rajanvedosta, joka vallitsee rauhantyön, konfliktien estämisen, kehityksen edistämisen ja ihmisoikeuksien turvaamisen välillä, ks.

https://ninasuomalainen.wordpress.com/2011/02/20/leveaa-laveaa-rauhantyota/

Sen sijaan ihan perinteisessä rauhanturvaamisessa meillä on pienoinen ongelma. Koulutamme rauhanturvajoukkoja, olemme mukana EU:n nopean toiminnan joukkojen koulutuksessa, mutta ’sopivia’ kriisejä, minne joukkoja voitaisiin lähettää ei tunnu olevan. Ei siis sellaisia, jonne ennen vanhaan mentiin: tulitaukosopimus osapuolien välillä oli solmittu, ja väliin tarvittiin joku vahtimaan ettei sovitun rajan yli ammuttu. Näinä päivinä on vain epäsopivia kriisejä ja selkkauksia.

Suomi pohtii nyt 150-200 sotilaan lähettämistä Libanoniin. Onko Libanonin kriisi juuri sellainen maailman polttava kriisi, jossa Suomi voi parhaiten auttaa, vaikkapa siviilejä suojaamalla, parinsadan sotilaan panoksella? Itselleni tulee kyllä mieleen pahempiakin kriisejä, joissa suojelua tarvittaisiin.

Suomi on parhaillaan mukana myös EU:n taisteluosastojen nopean toiminnan joukoissa kahdessa valmiusvuoroissa. Noin 300 suomalaista sotilasta on koulutettuina valmiudessa odottamassa mahdollista kriisinhallintaoperaatiota EU:n ulkopuolella. Tehtävä olisi rauhanturvaamista, konfliktinestoa ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamista. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole käytetty sen jälkeen kun ne hyväksyttiin vuonna 2007.

Suomella on sotilaspuolella operaatioissa 384 henkilöä yhdeksässä operatiossa. Näistä Afganistanin ISAFissa 231, Somalian Atalantassa 98 ja Kosovon KFORissa 20. Siviilipuolella Suomella on 164 asiantuntijaa ulkomailla, joista Kosovon EULexissä 56, Afganistanin EUPOLissa 34 ja BOsnian EUPMissä 10. Lisäksi siis 300 on valmiusjoukoissa Suomessa. Kun nyt siis sotiaallisellaä puolella on tuo 384 henkilöä ulkona, vuonna 2009 yli 700 henkilöä oli mukana sotiaallisen kriisinhallinnan operaatiossa.

Toisin sanoen, onko Suomi enää tuo nk. rauhanturvaamisen suurvalta? Haluammeko ja voimmeko sitä enää edes olla, jollei ole poliittista tahtoa olla mukana myös vaikeissa missioissa? Riittääkö rauhanturvaamisen suurvallan tittelin saamiseksi yksi vaikea missio kerralla: se lienee Afganistan tällä hetkellä. Somalian merirosvojahti on sekin ehkä kohtalaisen vaikea.

Vai olemme ennemmin rauhanrakentamisen suurvalta? Lähetetään paikalle Ahtisaari tiimeineen.

Pointtini tässä jutussa on, oli suurvaltatittelimme mikä hyvänsä, se vaatii panostusta, rahallisesti ja henkilövuosissa. Ja hieman strategiaakin. Itse itsensä kutsuminen suurvallaksi ilman lihaan luiden ympärillä kun ei kauaa muita vakuuta.

12: Nato ja me

Posted on Updated on

Nato-jäsenyys on ja ei ole ajankohtainen, riippuen keneltä kysyy. Se ei ole ajankohtainen, sillä eihän meitä kukaan nyt uhkaa. Mutta juuri siksi se olisi ajankohtainen nyt, ennen kuin kukaan meitä keksisi uhata, voi myös väittää. Itse kannatan Naton jäseneksi hakeutumista sekä kansallisista turvallisuuspoliittisista syistä että kansainvälisen kriisinhallinnan näkökulmista.

EU:n 27 maasta 21 on Naton jäseniä, joten siltä osin Euroopan oma puolustus perustuu Natoon. Nato-jäsenyys ei velvoita jäseniä paikkoihin kuten Irak, eiväthän sinne kaikki jäsenet menneetkään. Jäsenyys mahdollistaisi mukanaolon tiiviisti ja integroitumisen tähän Euroopan keskeisimpään turvallisuusorganisaatioon. Meitä ei juuri nyt kukaan uhkaa (kuten tämä kulunut sanonta kuuluu ja kaikki tietävät kuitenkin että siinä puhutaan Venäjästä, onko sieltä päin uhkaa vai ei), mutta siksi nyt olisikin hyvä valaa puolustus- ja turvallisuuspoliittista perustustamme vahvemmin betoniin.

Jos katsotaan Naton saavutuksia kriisinhallinnassa, niin Naton avulla esim. Bosnian kansanmurha saatiin lopetettua, samoin Kosovon tilanne ratkaistua, koska YK (ja EU:kin yhtenä toimijana) oli hampaaton. Olen itse työskennellyt molemmilla alueilla, Sarajevossa Bosnian sodan jälkeen ja myös Kosovon sodankin aikaan, ja sitten Kosovon asioiden parissa sodan jälkeen. Naton rooli näiden konfliktien lopettamisessa ja siviilien suojelussa oli kiistaton.

Myös Suomen puolustusvoimille ja sen resursseille olisi etu, jos olisimme mukana Nato-yhteistyössä tiiviisti, jäsenenä. Nythän esimerkiksi Hornetimme harjoittelevat Euroopan maiden, toisin sanoen Nato-maiden joukkojen kanssa, tänä vuonna esimerkiksi ovat olleet Espanjassa harjoituksissa. Mutta varsinaisessa päätöksenteossa emme Natossa ole.

Myönteistä kantaa puoltaa se, että olisimme paremmin mukana Euroopan suurimman turvallisuustoimijan päätöksenteossa, sisältäpäin. Nythän esimerkiksi erään Suomen turvallisuuspolitiikan sisäpiiriläisen mukaan, Venäjäkin saa Naton asioista enemmän tietoa Nato-Venäjä-yhteistyöfoorumeiden kautta, kuin me, jotka olemme vain Partnership for Peacen jäseniä.

Vastustaisiko Venäjä jäsenyyttämme? Kolme Balttian maata ovat Naton jäseniä vaikka ovat entisiä neuvostotasavaltoja. On vaikea siksi perustella, että esimerkiksi Venäjä asettuisi vastustamaan Suomen mahdollista liittymistä.

Joten näillä perusteilla olen kannattanut Nato-jäsenyyteen suhtautumista positiivisesti. Mutta on selvää, että nykyisen presidentin aikana asia ei etene, joten hallituskaan ei voi realistisesti viedä asiaa eteenpäin.

Ja on myös selvää, että muutoinkin tarvittaisiin avoin ja faktoihin perustuva kansalaiskeskustelu hyödyistä, haasteista ja kustannuksista ennen kuin jäsenyyttä voidaan hakea. Nythän keskustelu on pitkälti hapuilua luulon ja tiedon yhdistelmän varassa.

15: Ne Hornetit

Posted on Updated on

Niin että mitenkäs ne Hornetit? Miksi Suomi ei ole mukana YK:valtuuttamassa Libyan lentokiellon valvomisessa?

Sitten edellisen Libya-postaukseni olen saanut tietoa, että kyseinen operaatio on sellainen, joihin Suomen Horneteilla olisi ollut kapasiteettia ja miehillä osaamista. Lisäksi Nato-yhteensopivuus on olemassa, koneet ovat harjoitelleet EU:n muiden joukkojen kanssa, vastikään Espanjassakin.

Minusta asiassa oli ja on yhä mahdollista tehdä päätös joko puolesta tai vastaan, kumpikin hyvin perustein. Operaatioon osallistumista mielestäni kyllä puoltaisivat monet seikat: operaatio on YK:n valtuuttama, Suomella on siihen osaamista, olisimme mukana yhteisrintamassa Nato-yhteensoveltuvien joukkojen kanssa, se olisi hyvää harjoitusta Naton ilmaoperaatioihin, esimerkiksi juuri siviilien suojelu- tai rauhaanpakottamistoimissa.

Presidentti Ahtisaari sanoi, ettei kahden koneen lähettämisessä suureen operaatioon ole mitään järkeä.

Toisaalta kuitenkin, Suomi osallistuu Somalian rannikon ja Adeninlahden turvaamisen operaatioon merirosvousta vastaan ensimmäistä kertaa merivoimien avulla. Paikalle on lähetetty yksi suomalainen alus, Miinalaiva Pohjanmaa, joka on osa Atalantan kerrallaan noin 6-10 aluksen operaatiota, ja noin 26 maan osallistumista operaatioon eri tavoin.

Erona operaatioissa on tietenkin se, että Atalanta on EU:n vetämä operaatio YK:n valtuuttamana, kun taas Libyassa johtoroolia ei ottanut EU, vaan ensin oma-aloitteisesti Ranska ja sitten Nato.

Toki voidaan pitää kiinni päätöksestä, että juuri tähän operaatioon ei nyt tarvitse mennä mukaan ja että juuri sinne ei Suomen kahta konetta niin kipeästi tarvita.

Minusta kannattaisi jättää ovi auki sille, että seuraavassa samankaltaisessa tilanteessa asiaa voitaisiin harkita, haluaahan Suomi olla aktiivinen toimija kriisinhallintaoperaatioissa tulevaisuudessa, vaikka suuriin kokonaisuuksiin verrattuna suhteellisesti pienehköillä panoksilla. Siksi kyse on nyt myös laajempaan periaatteeseen liittyvästä päätöksestä, eikä vain yksittäisestä päätöksestä kahden Hornetin osalta.

18: Kehityspolitiikan peruslogiikkaa viilattava

Posted on Updated on

Kehitysyhteistyö on ollut itsestäänselvyys teollistuneille maille vuosikymmenten ajan. Siitä on tullut välttämättömyys kehittyvien maiden yhteiskunnille, ihmisten selviytymiselle ja ravinnon saannin turvaamiselle. Tarpeet varoille eivät kuitenkaan tunnu loppuvan, päinvastoin. Kun ennen puhuttiin köyhien yhteiskuntien auttamisesta jaloilleen ja ruoka-avusta, tänä päivänä kuvioon on tullut kriisinhallinta, rauhan rakentaminen, kriiseihin varautuminen, ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja lukemattomat muut tarpeet.

Samaan aikaan teollistuneet maat kamppailevat oman väestön ikääntymisen, ilmastonmuutokseen vastaamisen ja julkisen sektorin kestävyysvajeen kanssa. Väistämättä nousee esiin kysymys siitä, mitä kehitysmäärärahoilla saadaan aikaan, millä aikavälillä, ja tuleeko varojen tarve koskaan vähenemään saatikka loppumaan?

Myös varsinaisen kehitysyhteistyön ja nykyisten avunantajatahojen panostuksen merkitys kehitysmaissa on muuttumassa. Yhtenä syynä tähän on se, että Kiina ja muut nopeasti kehittyvät maat ovat läsnä Afrikan maissa kaupallisten ja poliittisten intressien ajamina ja ne suuntaavat rahoitusta kehitysmaihin. Toiseksi, yksityinen kehitysrahoitus – säätiöiden, järjestöjen, yhteisöjen, yksittäisten hyväntekijöiden antama rahoitus – on lähelle puolta maailman virallisesta julkisesta kehitysavusta. Kolmanneksi, kehitysmaiden siirtotyöläisten kotimaihinsa lähettämät varat ovat kaksi kertaa julkisia kehitysyhteistyövaroja suuremmat.

Perinteisten kehitysyhteistyöohjelmien merkitys on kuihtumassa jopa marginaaliseksi. Jääkö niiden rooliksi teollistuneiden maiden omantunnon hiljentäminen?

Vanhojen avunantajamaiden tulisi avoimesti tarkastella kehitysyhteistyön toimintatapoja, logiikkaa ja saavutuksia. Ei ole helppoa perustella kansalle merkittävää budjettikohtaa ’kehitysyhteistyö’, jollei tiedetä mitä varoilla saadaan aikaan. Kysymykseen ’meneekö apu perille’ on hyvänä vastauksena kertomuksia tyttöjen koulunkäynnistä tai maanviljelijän toimeentulon paranemisesta. Ne ovat hyviä esimerkkejä konkreettisista aikaansaannoksista mutta vain murto-osa kehitykseen käytettävästä julkisesta rahoituksesta. Milloin voidaan konkreettisesti raportoida kehitykseen käytetyistä rahamääristä vaikkapa internetin avulla? Varojen käytöstä voitaisiin kertoa momentti momentilta, mitkä ovat tavoitteet ja mitä saadaan aikaan.

Elämme ajassa, jossa resurssit ovat niukemmat ja tarkemmin jaetut. Ei voi olla niin, että kun yhdellä julkisella sektorilla vaaditaan läpinäkyvyyttä toisella hyvän tarkoituksen olemassaolo riittää. Monet järjestöt ja myös ulkoministeriö seuraavat kehitysyhteistyön varojen käyttöä, mutta niistä saatava tieto jää vielä kovin yleiselle ja ylimalkaiselle tasolle.

Kehitysyhteistyön olemus ikuisena teollistuneille maille langetettuna globaalina verona ja pysyvänä sanktiona siirtomaamenneisyydestä tuntuu olevan kiveen kirjoitettu. Minkään ohjelman rahoituksesta ei voida luopua vaikka uusiin tarpeisiin tarvitaan lisää. Kuitenkin teollistuneiden maiden muut budjettivarat alkavat olla tarkassa tarkoituksenmukaisuuden syynissä. Kehitysyhteistyökin tulisi nähdä katalysaattorina, josta on hyötyä asioiden käynnistäjänä, mutta johon turvautumisesta tulisi vähitellen päästä eteenpäin ja pysyviin tuloksiin.

Nk. globaali ilmastorahoitus on uusi esimerkki siitä miten varoja tarvitaan lisää, ilman ylärajaa. Lobbarit kilpailevat sillä kuka asettaa ilmastorahoituksen tarpeen korkeimmalle. Rahoitukselle on varmasti tarvetta, mutta takataskusta vetäistyjen miljardilukujen sijaan pitäisi keskittyä siihen mitä rahoilla tehdään ja kuka käyttöä valvoo. Satojen miljardien suuntaaminen erilaisiin rahastoihin ja kehitysmaiden hallitusten tileille ilman selvää suunnitelmaa raportoinnista, tavoitteista, konkreettisista toimista ei voi olla tarkoituksenmukaista – eikä taloudellisesti järkevää.

Kehityksen logiikka tulisi laittaa uuteen uskoon. Suomi ja Eurooppa ovat vaurastuneet tuotannon, kaupan, jalostustoiminnan ja markkinoiden toiminnan, ja siis talouskasvun kautta. Perus- ja ammattikoulutus on tärkeää, mutta siitä on vähän hyötyä, jos kehitysmaiden koulutetulle, saatikka koulutusta vailla olevalle nuorisolle ei ole tarjolla työpaikkoja. Olisi mietittävä, miten talouden ja tuotannon edistymistä kehitysmaissa voidaan edistää.

Kehityspolitiikassa viime vuosina ahkerasti käyty laatukeskustelu pitäisi siirtää koskemaan myös kehitysprosessin malleja ja sitä mikä aikaansaa pysyvää kehitystä. Nythän laatukeskustelu on keskittynyt avunantajien toimien koordinoimiseen ja erilaisten yhteistyömekanismien ja avun teknisen antamisen käytäntöihin.

Kehityspolitiikkaan pitäisi suhtautua kuten mihin tahansa politiikan lajiin, jossa käytetään yhteisiä resursseja tulosvastuullisesti. Siinäkin tavoitteet voivat olla samansuuntaisia – köyhyyden vähentäminen maailmasta – mutta keinot ja vastaukset ongelmiin erilaisia sekä periaatteiltaan että tehokkuudeltaan. Sekä tavoitteista ja keinoista tulisi käydä paljon nykyistä enemmän avointa keskustelua.