18: Kehityspolitiikan peruslogiikkaa viilattava
Kehitysyhteistyö on ollut itsestäänselvyys teollistuneille maille vuosikymmenten ajan. Siitä on tullut välttämättömyys kehittyvien maiden yhteiskunnille, ihmisten selviytymiselle ja ravinnon saannin turvaamiselle. Tarpeet varoille eivät kuitenkaan tunnu loppuvan, päinvastoin. Kun ennen puhuttiin köyhien yhteiskuntien auttamisesta jaloilleen ja ruoka-avusta, tänä päivänä kuvioon on tullut kriisinhallinta, rauhan rakentaminen, kriiseihin varautuminen, ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja lukemattomat muut tarpeet.
Samaan aikaan teollistuneet maat kamppailevat oman väestön ikääntymisen, ilmastonmuutokseen vastaamisen ja julkisen sektorin kestävyysvajeen kanssa. Väistämättä nousee esiin kysymys siitä, mitä kehitysmäärärahoilla saadaan aikaan, millä aikavälillä, ja tuleeko varojen tarve koskaan vähenemään saatikka loppumaan?
Myös varsinaisen kehitysyhteistyön ja nykyisten avunantajatahojen panostuksen merkitys kehitysmaissa on muuttumassa. Yhtenä syynä tähän on se, että Kiina ja muut nopeasti kehittyvät maat ovat läsnä Afrikan maissa kaupallisten ja poliittisten intressien ajamina ja ne suuntaavat rahoitusta kehitysmaihin. Toiseksi, yksityinen kehitysrahoitus – säätiöiden, järjestöjen, yhteisöjen, yksittäisten hyväntekijöiden antama rahoitus – on lähelle puolta maailman virallisesta julkisesta kehitysavusta. Kolmanneksi, kehitysmaiden siirtotyöläisten kotimaihinsa lähettämät varat ovat kaksi kertaa julkisia kehitysyhteistyövaroja suuremmat.
Perinteisten kehitysyhteistyöohjelmien merkitys on kuihtumassa jopa marginaaliseksi. Jääkö niiden rooliksi teollistuneiden maiden omantunnon hiljentäminen?
Vanhojen avunantajamaiden tulisi avoimesti tarkastella kehitysyhteistyön toimintatapoja, logiikkaa ja saavutuksia. Ei ole helppoa perustella kansalle merkittävää budjettikohtaa ’kehitysyhteistyö’, jollei tiedetä mitä varoilla saadaan aikaan. Kysymykseen ’meneekö apu perille’ on hyvänä vastauksena kertomuksia tyttöjen koulunkäynnistä tai maanviljelijän toimeentulon paranemisesta. Ne ovat hyviä esimerkkejä konkreettisista aikaansaannoksista mutta vain murto-osa kehitykseen käytettävästä julkisesta rahoituksesta. Milloin voidaan konkreettisesti raportoida kehitykseen käytetyistä rahamääristä vaikkapa internetin avulla? Varojen käytöstä voitaisiin kertoa momentti momentilta, mitkä ovat tavoitteet ja mitä saadaan aikaan.
Elämme ajassa, jossa resurssit ovat niukemmat ja tarkemmin jaetut. Ei voi olla niin, että kun yhdellä julkisella sektorilla vaaditaan läpinäkyvyyttä toisella hyvän tarkoituksen olemassaolo riittää. Monet järjestöt ja myös ulkoministeriö seuraavat kehitysyhteistyön varojen käyttöä, mutta niistä saatava tieto jää vielä kovin yleiselle ja ylimalkaiselle tasolle.
Kehitysyhteistyön olemus ikuisena teollistuneille maille langetettuna globaalina verona ja pysyvänä sanktiona siirtomaamenneisyydestä tuntuu olevan kiveen kirjoitettu. Minkään ohjelman rahoituksesta ei voida luopua vaikka uusiin tarpeisiin tarvitaan lisää. Kuitenkin teollistuneiden maiden muut budjettivarat alkavat olla tarkassa tarkoituksenmukaisuuden syynissä. Kehitysyhteistyökin tulisi nähdä katalysaattorina, josta on hyötyä asioiden käynnistäjänä, mutta johon turvautumisesta tulisi vähitellen päästä eteenpäin ja pysyviin tuloksiin.
Nk. globaali ilmastorahoitus on uusi esimerkki siitä miten varoja tarvitaan lisää, ilman ylärajaa. Lobbarit kilpailevat sillä kuka asettaa ilmastorahoituksen tarpeen korkeimmalle. Rahoitukselle on varmasti tarvetta, mutta takataskusta vetäistyjen miljardilukujen sijaan pitäisi keskittyä siihen mitä rahoilla tehdään ja kuka käyttöä valvoo. Satojen miljardien suuntaaminen erilaisiin rahastoihin ja kehitysmaiden hallitusten tileille ilman selvää suunnitelmaa raportoinnista, tavoitteista, konkreettisista toimista ei voi olla tarkoituksenmukaista – eikä taloudellisesti järkevää.
Kehityksen logiikka tulisi laittaa uuteen uskoon. Suomi ja Eurooppa ovat vaurastuneet tuotannon, kaupan, jalostustoiminnan ja markkinoiden toiminnan, ja siis talouskasvun kautta. Perus- ja ammattikoulutus on tärkeää, mutta siitä on vähän hyötyä, jos kehitysmaiden koulutetulle, saatikka koulutusta vailla olevalle nuorisolle ei ole tarjolla työpaikkoja. Olisi mietittävä, miten talouden ja tuotannon edistymistä kehitysmaissa voidaan edistää.
Kehityspolitiikassa viime vuosina ahkerasti käyty laatukeskustelu pitäisi siirtää koskemaan myös kehitysprosessin malleja ja sitä mikä aikaansaa pysyvää kehitystä. Nythän laatukeskustelu on keskittynyt avunantajien toimien koordinoimiseen ja erilaisten yhteistyömekanismien ja avun teknisen antamisen käytäntöihin.
Kehityspolitiikkaan pitäisi suhtautua kuten mihin tahansa politiikan lajiin, jossa käytetään yhteisiä resursseja tulosvastuullisesti. Siinäkin tavoitteet voivat olla samansuuntaisia – köyhyyden vähentäminen maailmasta – mutta keinot ja vastaukset ongelmiin erilaisia sekä periaatteiltaan että tehokkuudeltaan. Sekä tavoitteista ja keinoista tulisi käydä paljon nykyistä enemmän avointa keskustelua.
Nina Suomalainen 