Nina Suomalainen

29: Libya, YK ja me

Posted on 20.3.2011 Updated on 14.1.2015

YK:n turvaneuvosto päätti viimein viikkojen harkinnan ja neuvottelujen jälkeen määrätä ilmasulun Libyan ylle. Päätös ei määrännyt vain Libyan armeijan koneita alas ja lopettamaan siviilejä ja oppositiota kohtaa suunnatut ilmapommitukset, vaan valtuutti YK:n jäsenmaat ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin toimiin suojatakseen siviilejä ja siviilien asuttamia alueita hyökkäyksiltä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että YK:n jäsenvaltiot voivat pakottaa Libyan hallituksen koneet alas ilmasta sekä että ne voivat tuhota ilmasta käsin Libyan armeijan joukkojen tukikohtia ja asemia, jos Libyan armeija hyökkää siviilejä vastaan.

Näinhän nyt on eilisestä lähtien tehty. Ja jo nyt on merkkejä siitä, mitä kaikissa samanlaisissa konflikteissa on aiemmin tapahtunut. Maailma vaati toimia Gaddafia vastaan oppisition ja kansa suojelemiseksi, ja jopa Arabiliitto kannatti turvaneuvoston päätöstä eivätkä Venäjä ja Kiinakaan sitä tyrmänneet vetollaan. Mutta heti kun länsi – USA, Ranska, Isobritannia – ryhtyvät valtuutettuihin toimiin alkaa valitus. Eihän noin olisi pitänyt toimia! Vaan jotenkin ajatuksen voimalla vaan saada Gaddafi luopumaan siviilien pommituksista ja opposition lahtaamisesta.

Turvaneuvoston päätös oli oikean suuntainen, mutta myöhäinen. Ylipäänsä oli ihme, että se saatiin aikaan kun perinteisesti nämä päätökset ovat olleet mahdottomia Venäjän ja Kiina veto-aseman vuoksi turvaneuvostossa. Ne eivät ole yleensä olleet suuria interventioiden kannattajia, oli ihmisoikeuksia sitten loukattu miten paljon tahansa. Nyt ne pidättäytyivät äänestämästä. Mitähän niille oli luvattu?

Libyassa päätöksen saaminen kesti niin kauan, että Libyan hallitus ehti pakottamaan opposition asemistaan ja valtaamaan takaisin alueita. Nyt se on vahvoilla, ja väliintulolla ei kenties enää saada voimistettua opposition asemaa niin paljon, että se pystyisi voittamaan Gaddafin. Pitääkö Ranskan, Yhdysvaltain edetä valtaukseen asti, voivatko ne jättää asiaa kesken muutaman ilmaiskun jälkeen?

Tämäkin tapaus kuvaa Suomen, ja itse asiassa monen muun valtion vaikeaa valintaa kansainvälisen vastuun kantajina. Suomihan ei ole mukana ilmasulun varmistamisessa. Kuinka voisikaan, meillä tuskin on siihen sopivaa kalustoa tai miehistöä tai koulutusta. Ja ehkä onneksi, sillä rasti on riskaabeli.

YK:n vuoden 2005 päätöksen mukaisesti valtioilla ja YK:lla on nk. suojeluvastuu eli Responsibility to Protect, silloin kun jossain päin maailmaa ihmisoikeuksia loukataan vakavasti tai on käynnissä kansanmurha. Ks. tietoa vaikkapa http://www.responsibilitytoprotect.org/

Mutta kovin harvoin suojelun toimet oikeasti ja tehokkaasti toteutuvat. YK:n valtiot eivät tunnut pystyvän sopimaan milloin niin vaikea ja julma tilanne on päällä, että siihen pitää puuttua. Tilanne jää liian usein poliittisten tarkoitusperien uhriksi.

Silloin harvoin kun päätös saadaan aikaan, ei aina kuitenkaan tehokkaasti pystytä ratkaisemaan tilannetta. Afganistanissa ollaan YK:n valtuutuksella, vaikka sinne ei sillä alun perin menty; Irakissa taas ei ole YK:n valtuutusta. Kummassakin tilanne on vaikea.

1990-luvun Ruandan ja Bosnian kansanmurhien jälkeen maailma päätti, että never again. Ruandan tilanteeseen ei silloin puututtu, Bosniaan ja sittemmin Kosovoon kyllä, mutta molemmissa Naton toimesta ja ilman YK:n varsinaista päätöstä, mistä tulikin kansainvälisesti haloo. Yhdysvaltain ja Naton syytettiin toimivan ilman valtuutusta. Mutta kysyn vaan, olisiko Sarajevon yli kolmen vuoden piiritystä tai Kosovon albaanien etnistä puhdistusta lopetettu jollei Nato, USAn johtamana olisi puuttunut asiaan. YK oli Bosniassa kansanmurhan vuosina täysin avuton.

Ehkä aivan samanasteista kansanmurhaa ei näiden jälkeen ole tapahtunut, mutta sen sijaan monia tilanteita, joissa siviilejä tapetaan ja ajetaan kodeistaan. Sudanin Darfur esimerkkinä. Sitä on myös käytetty huonona esimerkkinä YK:n toimettomuudesta.

Maailmalla on paljon tekopyhyyttä näissä asioissa. Kun kansanmurha tapahtuu, vaaditaan suureen ääneen jotakuta tekemään jotain. Kun YK on kykenemätön tekemään päätöstä, koska Venäjä ja Kiina vastustavat, länsimaat – USA ja Nato – tarttuvat toimeen. Silloin prosessien puhtauden vaalijat, monet heistä eurooppalaisia syyttävät vääristä toimista, sulkien silmänsä YK:n kyvyttömyydeltä.

Kansainvälisessä politiikassa pitäisi minusta harjoittaa enemmän realismia idealistisen haaveilun sijaan.