Pää- vai vartaloasia?
Vai että kokovartaloministeri. Meillä on selvästi sukupuolten välinen kommunikaatio-ongelma. Moniako vuosia asiasta on jauhettu, on tullut skandaalia ja mediahässäkkää – eikä asia tunnu vieläkään olevan selvä kaikille miessukukunnan edustajille.
Miksi joidenkin miesten tuntuu olevan vaikea käsittää sitä, että me ammateissa toimivat, koulutetut, työssäkäyvät naiset emme tule imarrelluksi sillä, että työasian ohessa heitetään kommenttia ulkonäöstämme?
On paljon miehiä, joille ei tulisi mieleenkään jatkaa juttua työasiasta suoraan siihen miten hyvin naispuolisen kollegan jakkupuku istuu. Mutta sitten ovat he, jotka eivät ymmärrä, että useat meistä naisista kokevat tilanteen epämukavaksi. Jos joku kollega tai esimies heittää kommentin ulkonäöstäni, en (yleensä) nosta asiasta meteliä. Yritän ymmärtää, että hyväähän henkilö varmasti tarkoitti. Ehkä halusi lausua kohteliaisuuden. Kai.
Mutta nyt, read my lips: ei se minusta tunnu kivalta. Puheenaiheita on maailmassa miljoona, vitsinkin voi keksiä vähintään tuhannesta aiheesta. Ei sen tarvitse olle minun tai naispuolisen kollegani ulkonäkö tai sen osa. Tuntuu jotenkin, että kommentoija ylittää näkymättömän rajan. Hän puuttuu minun ominaisuuksiini henkilönä, naisena, ihmisenä, kun sen sijaan minä keskustelisin mieluummin asioista.
Ja itse teen kyllä mentaalisen muistimerkin kyseisen kommentoijan kohdalle. Tuo on se, jolla on epämiellyttävät jutut. Täytyykin pitää varansa.
En tiedä miten asian paremmin selittäisin miessukukunnalle. Moni mies ymmärtääkin pointin heti. Tätä keskusteluakaan ei tarvitse edes käydä. Toisille pitää vääntää rautalangasta mikä tässä asiassa on epämiellyttävää, eikä se siltikään tule ymmärretyksi. Tai ehkä heitä ei oikeasti kiinnosta miltä naisesta tuntuu.
Naispuolisena poliitikkona ja asiantuntijana minulla on kuitenkin yksi toivomus: kokouksissa, puheissa ja tapahtumissa ei käsiteltäisi, eikä edes mainittaisi ulkonäköäni, vaatetustani, hiuksiani, vartaloani. Ne eivät nimittäin useimmiten liity asiaan yhtään mitenkään.