ulkopolitiikka

18: Kehityspolitiikan peruslogiikkaa viilattava

Posted on Updated on

Kehitysyhteistyö on ollut itsestäänselvyys teollistuneille maille vuosikymmenten ajan. Siitä on tullut välttämättömyys kehittyvien maiden yhteiskunnille, ihmisten selviytymiselle ja ravinnon saannin turvaamiselle. Tarpeet varoille eivät kuitenkaan tunnu loppuvan, päinvastoin. Kun ennen puhuttiin köyhien yhteiskuntien auttamisesta jaloilleen ja ruoka-avusta, tänä päivänä kuvioon on tullut kriisinhallinta, rauhan rakentaminen, kriiseihin varautuminen, ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja lukemattomat muut tarpeet.

Samaan aikaan teollistuneet maat kamppailevat oman väestön ikääntymisen, ilmastonmuutokseen vastaamisen ja julkisen sektorin kestävyysvajeen kanssa. Väistämättä nousee esiin kysymys siitä, mitä kehitysmäärärahoilla saadaan aikaan, millä aikavälillä, ja tuleeko varojen tarve koskaan vähenemään saatikka loppumaan?

Myös varsinaisen kehitysyhteistyön ja nykyisten avunantajatahojen panostuksen merkitys kehitysmaissa on muuttumassa. Yhtenä syynä tähän on se, että Kiina ja muut nopeasti kehittyvät maat ovat läsnä Afrikan maissa kaupallisten ja poliittisten intressien ajamina ja ne suuntaavat rahoitusta kehitysmaihin. Toiseksi, yksityinen kehitysrahoitus – säätiöiden, järjestöjen, yhteisöjen, yksittäisten hyväntekijöiden antama rahoitus – on lähelle puolta maailman virallisesta julkisesta kehitysavusta. Kolmanneksi, kehitysmaiden siirtotyöläisten kotimaihinsa lähettämät varat ovat kaksi kertaa julkisia kehitysyhteistyövaroja suuremmat.

Perinteisten kehitysyhteistyöohjelmien merkitys on kuihtumassa jopa marginaaliseksi. Jääkö niiden rooliksi teollistuneiden maiden omantunnon hiljentäminen?

Vanhojen avunantajamaiden tulisi avoimesti tarkastella kehitysyhteistyön toimintatapoja, logiikkaa ja saavutuksia. Ei ole helppoa perustella kansalle merkittävää budjettikohtaa ’kehitysyhteistyö’, jollei tiedetä mitä varoilla saadaan aikaan. Kysymykseen ’meneekö apu perille’ on hyvänä vastauksena kertomuksia tyttöjen koulunkäynnistä tai maanviljelijän toimeentulon paranemisesta. Ne ovat hyviä esimerkkejä konkreettisista aikaansaannoksista mutta vain murto-osa kehitykseen käytettävästä julkisesta rahoituksesta. Milloin voidaan konkreettisesti raportoida kehitykseen käytetyistä rahamääristä vaikkapa internetin avulla? Varojen käytöstä voitaisiin kertoa momentti momentilta, mitkä ovat tavoitteet ja mitä saadaan aikaan.

Elämme ajassa, jossa resurssit ovat niukemmat ja tarkemmin jaetut. Ei voi olla niin, että kun yhdellä julkisella sektorilla vaaditaan läpinäkyvyyttä toisella hyvän tarkoituksen olemassaolo riittää. Monet järjestöt ja myös ulkoministeriö seuraavat kehitysyhteistyön varojen käyttöä, mutta niistä saatava tieto jää vielä kovin yleiselle ja ylimalkaiselle tasolle.

Kehitysyhteistyön olemus ikuisena teollistuneille maille langetettuna globaalina verona ja pysyvänä sanktiona siirtomaamenneisyydestä tuntuu olevan kiveen kirjoitettu. Minkään ohjelman rahoituksesta ei voida luopua vaikka uusiin tarpeisiin tarvitaan lisää. Kuitenkin teollistuneiden maiden muut budjettivarat alkavat olla tarkassa tarkoituksenmukaisuuden syynissä. Kehitysyhteistyökin tulisi nähdä katalysaattorina, josta on hyötyä asioiden käynnistäjänä, mutta johon turvautumisesta tulisi vähitellen päästä eteenpäin ja pysyviin tuloksiin.

Nk. globaali ilmastorahoitus on uusi esimerkki siitä miten varoja tarvitaan lisää, ilman ylärajaa. Lobbarit kilpailevat sillä kuka asettaa ilmastorahoituksen tarpeen korkeimmalle. Rahoitukselle on varmasti tarvetta, mutta takataskusta vetäistyjen miljardilukujen sijaan pitäisi keskittyä siihen mitä rahoilla tehdään ja kuka käyttöä valvoo. Satojen miljardien suuntaaminen erilaisiin rahastoihin ja kehitysmaiden hallitusten tileille ilman selvää suunnitelmaa raportoinnista, tavoitteista, konkreettisista toimista ei voi olla tarkoituksenmukaista – eikä taloudellisesti järkevää.

Kehityksen logiikka tulisi laittaa uuteen uskoon. Suomi ja Eurooppa ovat vaurastuneet tuotannon, kaupan, jalostustoiminnan ja markkinoiden toiminnan, ja siis talouskasvun kautta. Perus- ja ammattikoulutus on tärkeää, mutta siitä on vähän hyötyä, jos kehitysmaiden koulutetulle, saatikka koulutusta vailla olevalle nuorisolle ei ole tarjolla työpaikkoja. Olisi mietittävä, miten talouden ja tuotannon edistymistä kehitysmaissa voidaan edistää.

Kehityspolitiikassa viime vuosina ahkerasti käyty laatukeskustelu pitäisi siirtää koskemaan myös kehitysprosessin malleja ja sitä mikä aikaansaa pysyvää kehitystä. Nythän laatukeskustelu on keskittynyt avunantajien toimien koordinoimiseen ja erilaisten yhteistyömekanismien ja avun teknisen antamisen käytäntöihin.

Kehityspolitiikkaan pitäisi suhtautua kuten mihin tahansa politiikan lajiin, jossa käytetään yhteisiä resursseja tulosvastuullisesti. Siinäkin tavoitteet voivat olla samansuuntaisia – köyhyyden vähentäminen maailmasta – mutta keinot ja vastaukset ongelmiin erilaisia sekä periaatteiltaan että tehokkuudeltaan. Sekä tavoitteista ja keinoista tulisi käydä paljon nykyistä enemmän avointa keskustelua.

29: Libya, YK ja me

Posted on Updated on

YK:n turvaneuvosto päätti viimein viikkojen harkinnan ja neuvottelujen jälkeen määrätä ilmasulun Libyan ylle. Päätös ei määrännyt vain Libyan armeijan koneita alas ja lopettamaan siviilejä ja oppositiota kohtaa suunnatut ilmapommitukset, vaan valtuutti YK:n jäsenmaat ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin toimiin suojatakseen siviilejä ja siviilien asuttamia alueita hyökkäyksiltä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että YK:n jäsenvaltiot voivat pakottaa Libyan hallituksen koneet alas ilmasta sekä että ne voivat tuhota ilmasta käsin Libyan armeijan joukkojen tukikohtia ja asemia, jos Libyan armeija hyökkää siviilejä vastaan.

Näinhän nyt on eilisestä lähtien tehty. Ja jo nyt on merkkejä siitä, mitä kaikissa samanlaisissa konflikteissa on aiemmin tapahtunut. Maailma vaati toimia Gaddafia vastaan oppisition ja kansa suojelemiseksi, ja jopa Arabiliitto kannatti turvaneuvoston päätöstä eivätkä Venäjä ja Kiinakaan sitä tyrmänneet vetollaan. Mutta heti kun länsi – USA, Ranska, Isobritannia – ryhtyvät valtuutettuihin toimiin alkaa valitus. Eihän noin olisi pitänyt toimia! Vaan jotenkin ajatuksen voimalla vaan saada Gaddafi luopumaan siviilien pommituksista ja opposition lahtaamisesta.

Turvaneuvoston päätös oli oikean suuntainen, mutta myöhäinen. Ylipäänsä oli ihme, että se saatiin aikaan kun perinteisesti nämä päätökset ovat olleet mahdottomia Venäjän ja Kiina veto-aseman vuoksi turvaneuvostossa. Ne eivät ole yleensä olleet suuria interventioiden kannattajia, oli ihmisoikeuksia sitten loukattu miten paljon tahansa. Nyt ne pidättäytyivät äänestämästä. Mitähän niille oli luvattu?

Libyassa päätöksen saaminen kesti niin kauan, että Libyan hallitus ehti pakottamaan opposition asemistaan ja valtaamaan takaisin alueita. Nyt se on vahvoilla, ja väliintulolla ei kenties enää saada voimistettua opposition asemaa niin paljon, että se pystyisi voittamaan Gaddafin. Pitääkö Ranskan, Yhdysvaltain edetä valtaukseen asti, voivatko ne jättää asiaa kesken muutaman ilmaiskun jälkeen?

Tämäkin tapaus kuvaa Suomen, ja itse asiassa monen muun valtion vaikeaa valintaa kansainvälisen vastuun kantajina. Suomihan ei ole mukana ilmasulun varmistamisessa. Kuinka voisikaan, meillä tuskin on siihen sopivaa kalustoa tai miehistöä tai koulutusta. Ja ehkä onneksi, sillä rasti on riskaabeli.

YK:n vuoden 2005 päätöksen mukaisesti valtioilla ja YK:lla on nk. suojeluvastuu eli Responsibility to Protect, silloin kun jossain päin maailmaa ihmisoikeuksia loukataan vakavasti tai on käynnissä kansanmurha. Ks. tietoa vaikkapa http://www.responsibilitytoprotect.org/

Mutta kovin harvoin suojelun toimet oikeasti ja tehokkaasti toteutuvat. YK:n valtiot eivät tunnut pystyvän sopimaan milloin niin vaikea ja julma tilanne on päällä, että siihen pitää puuttua. Tilanne jää liian usein poliittisten tarkoitusperien uhriksi.

Silloin harvoin kun päätös saadaan aikaan, ei aina kuitenkaan tehokkaasti pystytä ratkaisemaan tilannetta. Afganistanissa ollaan YK:n valtuutuksella, vaikka sinne ei sillä alun perin menty; Irakissa taas ei ole YK:n valtuutusta. Kummassakin tilanne on vaikea.

1990-luvun Ruandan ja Bosnian kansanmurhien jälkeen maailma päätti, että never again. Ruandan tilanteeseen ei silloin puututtu, Bosniaan ja sittemmin Kosovoon kyllä, mutta molemmissa Naton toimesta ja ilman YK:n varsinaista päätöstä, mistä tulikin kansainvälisesti haloo. Yhdysvaltain ja Naton syytettiin toimivan ilman valtuutusta. Mutta kysyn vaan, olisiko Sarajevon yli kolmen vuoden piiritystä tai Kosovon albaanien etnistä puhdistusta lopetettu jollei Nato, USAn johtamana olisi puuttunut asiaan. YK oli Bosniassa kansanmurhan vuosina täysin avuton.

Ehkä aivan samanasteista kansanmurhaa ei näiden jälkeen ole tapahtunut, mutta sen sijaan monia tilanteita, joissa siviilejä tapetaan ja ajetaan kodeistaan. Sudanin Darfur esimerkkinä. Sitä on myös käytetty huonona esimerkkinä YK:n toimettomuudesta.

Maailmalla on paljon tekopyhyyttä näissä asioissa. Kun kansanmurha tapahtuu, vaaditaan suureen ääneen jotakuta tekemään jotain. Kun YK on kykenemätön tekemään päätöstä, koska Venäjä ja Kiina vastustavat, länsimaat – USA ja Nato – tarttuvat toimeen. Silloin prosessien puhtauden vaalijat, monet heistä eurooppalaisia syyttävät vääristä toimista, sulkien silmänsä YK:n kyvyttömyydeltä.

Kansainvälisessä politiikassa pitäisi minusta harjoittaa enemmän realismia idealistisen haaveilun sijaan.