Kehityspolitiikan jargonista päästävä eteenpäin
Ministeri Väyrynen ehdotti tänään, että kehitysyhteistyölle yksityisten lahjoittamat varat tulisi olla verovähennyskelpoisia ja että se tulisi ottaa seuraavaan hallitusohjelmaan. Ehdotus onkin pyörinyt jonkin aikaa muun muassa kehitysjärjestöjen agendalla ja voisi mahdollisesti, tietyin reunaehdoin ollakin kannatettava.
Minusta on kaksi asiaa, joista kehitysyhteistyössä pitäisi puhua paljon nykyistä enemmän. Ensinnäkin, erilaiset talouden luonnolliset rahavirrat kehitysmaihin – ja valitettevasti osin myös niistä pois – ovat jo nyt moninkertaisia julkiseen kehitysapuun. Niitä pitäisi ymmärtää ja kannustaa paljon nykyistä enemmän.Esimerkiksi teollisuusmaissa työskentelevien kehitysmaalaisten ihmisten rahavirrat eli nk. remittances ovat jo moninkertaiset julkiseen kehitysapuun verrattuna. Ajatellaanpa vain esim. satoja tuhansia tai ehkä miljoonia aasialaisia tai afrikkalaisia, jotka ovat lähteneet työn perään ulkomaille, Lähi-itään, Kanadaan, Yhdysvaltoihin tai meille Eurooppaan. Niin monet heistä tukevat ansaitsemillaan varoilla omia perheitään kotimaassa. Taidettiin meilläkin muinoin suomalaisten siirtolaisten toimesta lähettää tuloja takaisin Suomeen Ameriikoista tai Ruotsista.
Muissa rahavirroissa myös yritysten investoinnit kehitysmaihin ovat merkittävä tulonlähde. Ja nämä ovat juuri niitä tuloja joita kehitysmaissa kaivataan kipeästi: investointeja pien- ja mikroyritystoimintaan, maanviljelyyn, markkinoille pääsyn kehittämiseen, jalostukseen, koulutukseen, rakentamiseen, infrastruktuuriin. Kehitysmaissa on saatavana työvoimaa, mutta sen sijaan tarvitaan kansantaloudessa ja yritysmaailmassa niin tunnettuja muita ’inputteja’ eli erilaisia tuotantopanoksia. Näihin ei paikallisesti usein ole varaa. Tarvitaan rahallisia investointeja, koulutusta työntekijöille, lannoitteita viljelyyn, työkaluja ja varaosia, siemeniä, raaka-aineita, polttoainetta, sähköä, … Lista siitä mitä suomalainen yritys tarvitsee perustoimintansa pyörittämiseen on pitkä, jos vähän alkaa asiaa puntaroimaan.
Yksityisten ihmisten lahjoitukset, samoin kuin säätiöiden – esim. Bill and Melida Gates Foundation – voivat nekin olla osa tuota muuta, julkisen kehitysavun ulkopuolista rahavirtaa, jolla saadaa paljon merkittävää aikaan.
Toinen asia, jota meidän tulisi ymmärtää enemmän – ja saada enemmän tietoa siitä – on se, mitä kehitysapu on, mitä rahoilla tehdään ja miten sitä kuuluisaa pysyvää muutosta saadaan aikaan. Ei ole mikään ihme, että Taloustutkimukse tutkimuksessa suhtaudutaan kriittisemmin kuin aiemmin julkisen kehitysrahoituksen nostamiseen. (Julkinen kehitysavun tavoitehan on EUssa ja Suomessa 0,7% bruttokansantulosta. Tänä vuonnahan se on 0,55% ja ensi vuonna suunnitelmien mukaan 0,56%.) Yhtenä syynä kriittisempään ajatteluun on tietenkin lama. Olemme saaneet kipeän muistutuksen siitä, ettei meidän eurooppalaistenkaan rahasammot ole ikiliikkujia, valtion kassa pohjaton eikä varakkuus itsestään selvää – ei edes Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan varallisuus!
Syynä kriittisempään ajatteluun on myös se, että tuntuu, että kehityspolitiikassa jatkuu sama jargoni – lisää rahaa, 0,7% jolla saadaan aikaan kehitystä, ja niin edelleen – kun sen sijaan tilanne on monessa kehitysmaassa huono huolimatta vuosien kehitysavusta. Ei ole ollut poliittisesti korrektia kysyä teemmekö rahoilla oikeita asioita. Ylipäänsä kehityspolitiikka on ollut aihe, jossa puheenaiheet on pidetty hyvin suppeina ja puheenparret ennaltasovittuina, eikä olla tajuttu, että kyseenalaistaminen ja hankalienkin kysymysten esittäminen voi olla hyväksi koko kehitykselle. Myös EU:n kehityskomissaari Pielbalgs esitti Suomessa käydessään kysymyksen tuloksellisuudesta: miten asiat saadaan muuttumaan?
Kehitysyhteistyö on nyt eittämättä murroksessa. 1980-90-luvuilla kehitysyhteistyöstä ja kehitysrahoituksesta tuli eräänlainen korvike sosiaaliturvalle, jolla haluttiin tukea valtiolle kuuluvia toimi kehitysmaissa. Tämä sosiaaliturva on ollut riittämätön, koska mikään kehitysapu ei voi itsessään rahoittaa kaikkia valtiolle kuuluvia tehtäviä. Jostain syystä ei havaittu, tai ei haluttu ymmärtää samaa lainalaisuutta joka meidän omissa maissamme pätee: yksityissektorin (tuotanto, teollisuus, maanviljely) jalostus, markkinointi) on kehityttävä, jotta saadaan työpaikkoja ja ihmisille tuloja ja siten valtiolle verokertymää sekä yrityksiltä että ihmisiltä. Kehityspiirit koostuivat pääasiassa järjestöväestä, joille yksityissektori on ollut tuntematon ja epämiellyttäväkin alue. Muu väki ei ollut kiinnostunut kehityskysymysten parissa puuhastelusta.
Nyt alkaa olla toisin. Myös taloutta tuntevat, yksityispuolen osaajat ovat alkaneet miettiä, miksi kehitysmaat kulkevat jäljessä ja miten niiden tilaa saadaan muutettua. Ja sitä kautta etenkin kehitysmaiden ihmisten olosuhteita, pysyvästi. Lisämausteena asiassa myös se, että kiinalaisia investointeja siirtyy Afrikkaan suurella volyymillä verrattuna eurooppalaisten piipertämiseen.
Nina Suomalainen 