Kongo, luonnonvarat ja Eurooppa
Kongo, luonnonvarat ja Eurooppa. Mikä näitä yhdisti 1900-luvun alussa? Ja miten Kongon mineraaleja ja muita luonnonvaroja siirtyy Eurooppaan tänä päivänä – ei enää eurooppalaisten vaan paikallisten sotalordien tuomina? Kukaan ei tunnu tietävän. Asiaa on tutkittu ja seurattu, mutta kuviot ovat monimutkaisia.Vielä monimutkaisemmat ovat raaka-aineiden reitit maailmanmarkkinoille.
Vuoden 2001 uutisessa (ks. linkki) bisnesmies nimeltä Jean-Pierre Bemba kiistää mitään rikollista kaivostoiminnassaan. YK:n paneeli raportoi ryöväämisen viiden luonnonvaran osalta: coltan, diamonds, copper, cobalt and gold. Tänä päivänähän Belgiasta aiemmin tänä vuonna napattu herra Bemba istuu Haagin sotarikostuomioistuimessa syytettynä sotarikoksista muualla Afrikassa. Sama uutinen syyllistää myös Ruandan presidenttiä Kagamea Kongon luonnonvarojen ryöstelystä. Ja tänäänhän siis Kagamen tukemat joukot sotivat, raiskaavat ja ryöväävät Kongon itäosissa.
http://www.globalpolicy.org/security/issues/congo/2001/0417deny.htm
Soppa, jossa pyörivät arvokkaat mineraalit, suuri raha, Belgia, timanttikauppa, Kongo, sen naapurimaat Ruanda ja Uganda, näiden johtajat, sotalordit – ja janan päässä ihan tavalliset ihmiset.
Seuraavassa jatkoa edelliselle blogikirjoitukselle, taustana Kongon stoorille. Nuo mainitut elementit mukana jo sata vuotta sitten.
****
jatkoa….: Kaikki tämä oli kuitenkin silmänkääntötemppua. Tosiasiassa Kongoon perustettiin pian täydellinen siirtomaahallinto, jossa belgialaiset ja muut ulkomaalaiset toimivat isäntinä ja hallitsijoina ja kauppaa harjoitettiin tiukasti hallinnon valvonnassa. Alkuasukaspäälliköt huijattiin tai pakotettiin allekirjoittamaan sopimuksia joita itse eivät ymmärtäneet, mutta joissa ne käytännössä joutuivat antamaan alueiden hallinnan ja tarvittavan työpanoksen ensin Kongo-yhdistykselle ja sittemmin Kongon vapaavaltiolle.
Aluksi tärkeimpänä kauppatavarana toimi norsunluu, jota 1800-luvun lopun Euroopassa tarvittiin raaka-aineeksi monenmoiseen kulutustavaraan, muun muassa koskettimiin, kampoihin ja aterimien kahvoihin. 1890-luvulta lähtien tärkeimmäksi kauppatavaraksi nousi kumi, jota tarvittiin enenevässä määrin kumipyörien, letkujen, johtojen, sadetakkien, – saappaiden ja monien muiden teollistumisen ajan hyödykkeiden valmistukseen. Kumia saatiin kumiköynnöksistä, joista afrikkalaisten työntekijät keräsivät sitä käsin. Muita Kongosta käytännössä ilmaiseksi saatuja ja Eurooppaan laivattuja raaka-aineita olivat muun muassa jalopuut, palmuöljy ja erilaiset mineraalit.
Vaikka aikaisempi norsunluu oli jo saanut siirtomaan ryöstön hyvään vauhtiin, kumibisnes sai kolonialisti-isännissä pahimmat puolet esiin. Paikalliselta väestöltä ’ostettiin’ viidakosta kerättyä kumia. Tosiasiassa siirtomaahallinto saapui paikallisiin kyliin ja vaati kyläläisiä tuottamaan kumia vaadittuja kiintiöitä säännöllisesti. Mikäli väestö asettui vastarintaan, naiset ja lapset otettiin vangeiksi siihen asti kunnes kumikiintiö oli täytetty. Vastahankaiset paikalliset tapettiin tai otettiin orjiksi. Luodit olivat kuitenkin arvokkaita ja belgialaisten sotilaiden tulikin esittää jokaista ammuttua luotia vastaan todiste siitä, että se oli käytetty tarpeeseen. Käyväksi todisteeksi tuli ranteesta katkaistu kongolaisen käsi, jotka kapinoita kukistettaessa oli lopulta savustettava jotta ne pysyisivät esitettävässä kunnossa kaupunkiin palaamiseen asti. Orvoiksi jääneitä lapsia sijoitettiin lähetysasemille varttumaan hallinnon sotilaiksi. Siirtomaahallinnon sotilaiden ja virkamiesten mielivalta kasvoi kasvamistaan vallan mukana. Jotkut alueella matkailleet virkamiehet ja lähetystyöntekijät raportoivat kauhun ilmapiiristä, kun sotilaat huvittelivat käyttämällä paikallisia harjoituskohteina ammunnoissa tai virkamiehet käyttivät leikattuja päitä aidanseipään koristeina.
Tänään tiedetään, että Leopold II:n vallan aikana 1880-luvulta 1908 asti orjatyövoimaa käyttänyt järjestelmä vaati miljoonien kongolaisten hengen. Tutkijat ovat arvioineet jopa 8-10 miljoonaa. Kongolaisia kuoli ensinnäkin suoranaisen tappamisen uhreina silloin kun kumikiintiöitä ei oltu täytetty, oltiin noustu kapinaan tai vain sotilaiden huvittelun uhreina. Ihmisiä nääntyi nälkään ja uupumukseen kun he pakenivat siirtomaahallinnon sotilaita viidakkoon tai kun he joutuivat luovuttamaan viljelynsä ja ruokansa näille. Sekä siirtomaahallinnon virkamiesten että armeijan odotettiin elävän paikallisilta ryöstetyllä saaliilla. Lisäksi trooppiset taudit ja sairaudet surmasivat helposti uupumukseen asti pakotettuja ihmisiä.
Kongon luonnonvarat rikastuttivat merkittävästi sekä Leopoldia itseään että Belgian valtiota. Leopold omisti puolet kauppaoikeuksia hallitsevista yrityksistä ja hän käyttikin paitsi Kongosta tuotuja luonnonvaroja myös sieltä saamiaan voittoja erilaisiin rakennusprojekteihin kotimaassaan. Myös belgialaiset virkamiehet rikastuivat Kongossa. Jotkut Brysselin kuuluisista art nouveu -rakennuksista ovat Kongosta tuotetulla materiaalilla rakennettu ja sisustettu. Massiivinen Cinquantenaire-kaari, Laekenin palatsi viherhuoneineen ja monet muut rakennuskohteet Belgiassa sekä useat huvilat ja jopa linna Ranskassa olivat Leopoldin uusilla rikkauksillaan itselleen ja rakastajattarelleen ostamia.
1890- ja 1900-luvun alussa yhä useammat Kongon hallinnon mielipuolisuutta ja julmuuksia todistaneet lähetystyöntekijät, diplomaatit ja kauppamiehet raportoivat Euroopassa orjuuttamisesta ja julmuuksista. Kesti kuitenkin useita vuosia ennen kuin Leopoldin osuutta Kongon riistämisessä ei voitu enää peitellä, ja hän joutui luopumaan yksityisestä siirtomaastaan Belgian valtion hyväksi 1908. Tämä ei kuitenkaan pitkään aikaan merkittävästi muuttanut Belgian valtion hyväksi toimivaa ryöstämiseen ja pakkotyöhön perustuvaa hallintojärjestelmää. Belgialainen diplomaatti on myöhemmin kertonut orjuuttamisen ja pakkokeinojen jatkuneen ainakin vielä 1950-luvulla, jolloin ruoskarangaistuksia käytettiin niskuroivia työläisiä kohtaan.
Kolonialismin perinne teki sen, että vuonna 1960 tapahtuneesta itsenäistymisestään huolimatta Kongon demokraattinen tasavalta ei pystynyt aloittamaan kehitystään eurooppalaistyylisenä demokratiana. Sillä oli vain kourallinen yliopistoissa koulutettuja henkilöitä, sillä siirtomaan hallintoon oli aiemmin kelpuutettu ainoastaan belgialaisia ja ulkomaalaisia. Kongon ensimmäisissä vaaleissa vuonna 1960 valittu pääministeri Patrick Lumumba murhattiin lähes heti CIA:n tuella, sillä Lumumba oli julistanut välttämättömyyttä irtautua eurooppalaisten ja amerikkalaisten taloudellisen orjuuttamisen kahleista ja hänen myös epäiltiin liittoutuneen Neuvostoliiton kanssa. Tätä ei voitu hyväksyä, olihan Kongon kaivoksista ja runsaista mineraalivaroista oli tullut houkutteleva kohde ulkomaalaisille sijoittajille ja kauppiaille.
Lumumban murhassa avustanut ja Yhdysvaltain rahallisesti ja muin resurssein tukema Mobutu Sese Seko kaappasi vallan armeijan tuella vuonna 1965. Hänestä tuli Yhdysvaltain, Belgian ja Ranskan tukemana Kongon – jonka nimen hän muutti Zaireksi – diktaattori yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi, jonka aikana hänestä tuli valtiotaan ryöstämällä yksi maailman rikkaimmista miehistä. Hänet muistetaan kenties parhaiten aurinkolaseistaan ja leopardisuikastaan ja hän keräsi itselleen ja läheisilleen miljardiomaisuuden luksushuviloineen, asuntoineen ja huvipursineen sekä omine kaivoksineen, plantaaseineen ja liikeyrityksineen niin Euroopassa ja kotimaassaan. Mobutu jatkoi siten Leopoldin aloittamaa Kongon kansan ja luonnonvarojen riistämisen perinnettä.
Mobutun valta päättyi vasta 1997, kun sisäinen, vaikkakin naapurimaista vahvasi tuettu kapina suisti hänet vallasta ja maan johtoon nousi kapinallisjohtaja Laurent Kabilan. Hän ei kuitenkaan pystynyt vakauttamaan oloja eikä lopettamaan naapurimaista tuettujen sotilasryhmittymien taisteluja. Lopulta vuonna 2002, Kabilan murhan jälkeen, Kongon sisällissota saatiin loppumaan rauhansopimuksella. Tästä huolimatta erityisesti maan itäosissa epävakaudet ovat jatkuneet. YK:n mukaan jatkuvasti käynnissä olevissa useiden kapinallisryhmien välisissä taisteluissa ja niiden seurauksena kuolee jatkuvasti tuhansia siviilejä ja raiskataan ja pahoinpidellään tuhansittain naisia ja lapsia.
Mikä Itä-Kongossa tänäkin päivänä motivoi verisiin valtataisteluihin? Vastauksena on jälleen luonnonvarat, jotka ovat kongolaisille enemmän kirous kuin rikkaus, sillä tavallinen kansa ei ole saanut nauttia maansa rikkauksista. Itä-Kongossa sijaitsee suuria määriä kaivostoimintaa, josta saadaan monia mineraaleja, kuten
kuparia, kultaa, sinkkiä sekä timantteja ja jopa öljyä. Eri armeijat pyrkivät saamaan haltuunsa kaivostoimintaa, joista saatavat raaka-aineet myydään epämääräisten väylien kautta muun muassa länsimaiden teollisuuden käyttöön.
YK:n turvaneuvoston asiantuntijapaneeli käsitteli vuoden 2001 raportissaan Kongon luonnonvarojen laitonta hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamia seurauksia väestölle. Yhtenä huomionkohteena on länsimaiden elektroniikkateollisuuden ja muun muassa kännyköiden valmistukseen tarvittavan koltaanin/ tantaliumin osuutta Kongossa jatkuviin taisteluihin. Huolimatta siitä, että maailman elektroniikkateollisuus on kieltänyt hankkivansa koltaania/ tantaliumia Kongosta itsepintaiset huhut pitävät yllä teoriaa, jonka mukaan Kongon koltaani muiden raaka-aineiden ohella kulkeutuu myös länsimaisen teollisuuden käytettäväksi ja siten edesauttaa taistelujen, ryöstelyn, väkivaltaisuuksien ja raiskauksien jatkumista osana kaivoksista käytyä kamppailua.
Länsimaat, niiden suurvaltaintressit ja teollisuuden tarpeet ovat olleet edesauttamassa Kongon veristä lähihistoriaa ja sen resurssien massiivista ryöstöä jo yli sadan vuoden ajan. Onko niillä vastuuta vakauden edistämisessä? Vai onko pallo nyt kongolaisilla, jäihän heille sentään jättimäinen maa, muutamia rakennettuja teitä ja kaivokset. Kongolaisten kustannuksella tapahtuvan Kongon ryöstön on loputtava eikä sen saa sallia tapahtuvan uudelleen.
Nina Suomalainen 