Sosiaali- ja terveysalalle tarvitaan tekijöitä – mutta kuinka paljon?
Tuttuni kertoi nuoresta erikoislääkäristä alalla, jonka asiantuntijoista on huutava pula julkisen puolen terveyspalvelujärjestelmässä pääkaupunkiseudulla. Kyseinen lääkäri on päättänyt kuitenkin tehdä kolmipäiväistä työviikkoa, eikä edes pode siitä huonoa omaa tuntoa. Miksi ihmeessä? ”Työolot ovat niin karmeat, etten kerta kaikkiaan pysy järjissäni siellä muuten. Jatkuva kiire, huoli potilaiden hengissä pysymisestä tuen puutteen keskellä ja lisääntyvä byrokratia. Sitä paitsi bruttoansioissani ero on pieni.” Vapaa-ajan hän käyttää pienten lastensa kanssa ja harrastuksiin.
Kuulin tarinan myös toisesta henkilöstä, joka on sosiaalityöntekijä. Heistä on myös huutava pula Helsingissä. Kollega opetusministeriöstä kertoi, että Helsingin kaupungilta puuttuu tällä hetkellä 190 pätevää sosiaalityöntekijää. Yksi näistä viroista oli juuri tämän mainitun sosiaalityöntekijän, joka irtisanoutui juuri koska työ oli niin raskasta. Asiakkaat niin moniongelmaisia ja muuta työvoimaa niin vähän, että työ vei kaiken valveillaoloajan. Hän on paljon onnellisempi ja tasapainoisempi järjestötyössä.
Kunnallinen työmarkkinalaitos julkaisi pari viikkoa sitten selvityksen, joka mukaan työvoimavaje sosiaali- ja terveydenhuollossa on lähes kaksinkertaistunut kahdessa vuodessa. Kuntatyönantaja pitää tärkeänä, että koulutuksella varmistetaan lisätarve, jotta palvelut pystytään tarjoamaan siinä laajuudessa kuin lainsäätäjä on edellyttänyt. Eli lisää kouluttamalla saadaan lisää työntekijöitä. Onko todella näin?
Ennusteiden mukaan, jotta nykyinen palvelutaso pystyttäisiin turvaamaan väestön vanhetessa, tulevaisuudessa jopa neljäsosan ammatilliseen tai korkeakoulutukseen suuntautuvista tulisi valita alakseen sosiaali- ja terveysalan opinnot. Tämähän ei ole realistista. Miten kävisi palvelualojen, teollisuuden, opetustoimen ja niin edelleen?
Mielestäni sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän on nyt aika katsoa peiliin. Osaajista tulee pitää tiukasti kiinni, heille pitää tarjota työskentelyolosuhteet, joissa täysipäiväisen ja -aikaisen työviikon tekeminen julkisella sektorilla on haluttavaa. Työtehtäviä pitää järkeistää ja toimintoja tehostaa niin, että kukin hoitavaa vain niitä tehtäviä joita heidän on välttämätöntä hoitaa ja joissa heitä tarvitaan. Turhaa tai turhauttavaa työtä tulee minimoida. Osaaminen tulee hyödyntää täysimääräisesti.
HUSin organisaation uudistamisesta syntynyt kohu on esimerkki siitä, että sinänsä selvästi tarpeellista uudistusta käytännön viedään läpi ‘halki, poikki, pinoon’ – menetelmällä, joka missään työpaikassa ei ole se paras keino. Työntekijätkin on otettava mukaan uudistukseen, vaikka prosessi siten viekin vähän enemmän aikaa.
Sosiaali- ja terveysalan lisäkoulutus ei ole ensisijainen ratkaisuvaihtoehto tilanteessa, jossa toinen pää vuotaa pahasti samalla kun toisesta päästä yritetään tuottaa uutta työvoimaa.
Nina Suomalainen 