Punaista, vihreää ja mustavalkoista politiikkaa
Olin viime viikolla työmatkalla Pariisissa. Matkalla lentokentältä keskustaan ryhmällämme oli käytännön syistä bussikuljetus ja kuljetusta koordinoiva, suomalainen Ranskassa vuosikausia asunut opas. Pian joku matkalaisista kysyikin oppaalta, mitä mieltä hän ja ranskalainen bussikuski ovat Ranskan presidentinvaalien tuloksesta.
Selvästi matkakumppanieni yllätykseksi sekä opas että kuski kertoivat äänestäneensä Nicolas Sarkozya. He uskoivat monien ranskalaisten ’halunneen muutosta’, ja siksi valinneen oikeistolaisen Sarkozyn.
Mielenkiintoista oli matkakumppanieni, suomalaisten kansalaisjärjestöaktiivien reaktiot myöhemmin. Sarkozyn kannatusta äimisteltiin. Ihan ääneen ei sanottu, mutta tuntui siltä että ranskalaiset olivat selvästi ’valinneet väärin’.
On itse asiassa mielenkiintoista toimia kansalaisjärjestömaailmassa, jossa vallitseva ajatusmaailma on yleensä punertava ja/tai vihertävä. Vihertävyydessä ei olekaan mitään vikaa, niin kauan kuin aidosti ollaan ympäristön puolesta ja toimitaan johdonmukaisesti niin eikä olla vain näennäisvihreitä.
Näitä poliitikkoja ja aktiivejahan tapaa paljon, sellaisia jotka mielellään syyllistävät muita luonnon kuluttamisesta, mutta omaan toimintaa löydetään hyvät syyt. Tarja Cronberg ajaa vanhalla maasturilla mutta käy sillä kaupassa sanojensa mukaan vain kerran viikossa. Ville Niinistö ja ruotsalainen vihreän puolueen vaimonsa saarnaavat kulutusta vastaan, mutta pendlaavat lentäen Turun, Helsingin ja Tukholman välillä, kylläkin kompensoiden päästöjä maksamalla varoja hiilidioksidipäästöjä vähentäviin hankkeisiin. Näyttelijä Vuokko Hovatta paheksuu naisten lehdessä ylellistä kulutusjuhlaa, mutta itsellensä suo 32-tuumaisen tauluteeveen sillä filmien katselu kuuluu ammattiinsa.
Okei, olisi hyvä jos me kaikki osallistumme ilmastonmuutostalkoisiin ja muuhun ympäristönsuojeluun. Minusta vaan tuntuu, että paheksujina ovat aina ne samat henkilöt, ja kohteena virallisesti nk. tuhlaajaporvarit, mutta oikeasti me tavikset jotka vaan haluamme elää ilman suuria komplikaatioita päivittäiselle elämällemme ja jotka kyllä säästämme energiaakin missä voimme.
Kansalaisjärjestöjen toinen vallitseva väri on punainen. Kansalaisaktiivisuudessa tuntuukin joskus että keskeisin vaatimus ’meille enemmän, ja maksajana joku muu’. Mutta eiväthän maailman epäkohdat ole aina jonkun muun ja varsinkaan jonkun varakkaamman syytä? Ihan kaikkia ongelmia ei voida myöskään ratkaista lisäämällä veroja, varsinkin niiden muiden maksamina.
Toki monesti on kyse myös resursseista. Vammaiskuljetuksiin on oltava tarpeeksi hynää, jotta niistä saadaan toimivat. Mutta tämä ei tarkoita etteikö kuljetusten toimittajia voida myös kilpailuttaa, ja pitää kriteereinä palvelun tasoa eikä vain halvinta hintaa. Tai ihmisoikeusloukkauksilta Suomesta turvapaikkaa hakevat voidaan ottaa vastaan vain jos siihen on allokoitu tarpeeksi varoja. Silti, kansalaisaktivismissakin voi asettaa lähtökohtaiseksi tavoitteeksi muutakin kuin vain valtion kasvavan roolin ja aina jostain muualta etsittävä ja joidenkin muiden maksama lisärahoitus.
Sarkozylla ja pian todennäköisesti valittavalla oikeistolaisella parlamentilla, ja uudella hallituksella on mielenkiintoiset ajat. Pystyvätkö he palauttamaan Ranskan yhtenäiseksi ja nostamaan maan roolia itseään kunnioittavaksi merkittäväksi taloudelliseksi toimijaksi. On ainakin selvää, ettei Ranskassakaan oikeistolaisuuskaan ole enää sitä perinteistä ja mustavalkoista. Tämä hetkisessä Sarkozyn nimeämässä hallituksessa on oikeusministerinä ensimmäinen siirtolais- ja algerialais-marokkolaistaustainen nainen.
En näe niin politiikkaa kuin kansalaisjärjestötoimintaakaan mustavalkoisena. Enkä siksi halua todistaa leimaamista muiltakaan, Suomessa tai muualla.
Nina Suomalainen 