Tunnustuksia

Posted on

Haluan tehdä tunnustuksen. Sain toissa kesänä kaksi ylinopeussakkoa kolmen viikon kuluessa. Puolustuksekseni on sanottava, etten mielestäni ajanut ylinopeutta piittaamattomuuttani. Ensimmäisellä kerralla lähdin mökiltä kohti Helsinkiä aurinkoisena kesäaamuna ja auto kiihtyi mukavasti sataan tyhjällä valtatiellä. Valitettavasti satasen rajoitus alkoi pari kilometriä myöhemmin, jolloin perääni oli jo kääntynyt paikallinen poliisiauto.  

Kolme viikkoa myöhemmin olin matkalla Pori Jazz festivaalille ja kiire oli, mutta vanhalla Vihdintiellä en huomannut kilometrin mittaista kuudenkympin rajoitusta ennen kuin poliisi minua siitä ystävällisesti informoi näyttäessään tutkaan piirtynyttä 82 km lukua. Ensimmäisen sakon saldo taisi olla 280 euroa ja toisen hieman alle viisisataa. Varsinkaan toisen laskun jälkeen en ollut kovin tyytyväinen virkavaltaan ja sen sakkorysään kuten heille asiaa kuvasin, mutta vielä vähemmän itseeni. Lopun ajomatkan aikana käytin noin 90 prosenttia koskaan lausumistani kirosanoista. 

Big deal, moni ajattelee, pari sakkoa? Sakkojahan nyt saa kuka tahansa. Mutta olen ehkä alkanut vainoharhaiseksi. Kuvittelen nimittäin, että tästäkin voisi joku lehti saada tylsänä päivänä jutunjuurta. Siis ainakin sitten lähempänä vaaleja kun taustoja oikeasti kaivellaan. Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas kaahasi toistuvasti! Ehdokkaalla useita ylinopeussakkoja! Piipitä siinä sitten jotain puolustukseksi, että niitä on vain kaksi ja itse asiassa molemmat ottivat itseäni päähän aivan äärettömästi, vaikken liikennettä sanottavasti vaarantanutkaan. 

Politiikan kiemuroihin mukaan lähtevällä on edessään vaikeita päätöksiä. Mitä asioita taustastani voidaan kiskoa julkisuuteen? Kerronko ylipäätään elämästäni julkisuudessa ja jos kerron, joudunko avautumaan aina ja kaikissa asioissa mitä kysytään? Varsinkin uudella kasvolla on vaihtoehdot vähissä. Jos en pyri julkisuuteen, minua ei tunneta. Työn voi tietty antaa puhua puolestaan, mutta moniako vuosia pitää puurtaa ennen kuin kukaan kysyy minulta mitään mielipidettä jos naamani ei missään näy?  Onko poliitikonkin pakko tulla niin kutsutuksi julkkikseksi? 

Jotkut julkisuuden henkilöt ovat taitavia manipuloimaan mediaa. Toisaalta, kun he ovat lähteneet manipuloimisen tielle, media saattaa vastata samalla mitalla silloin kun henkilö heidän mielestään töppää. Kansankaan sympatiat eivät välttämättä ole tuolloin poliitikon tai julkkiksenkaan puolella. Ajatellaan, että sitä saa mitä tilaa. 

Itse ajattelin pitää asiassa jotain rajaa. Kerron ajatuksistani, taustoistani ja elämästäni yleensä, sillä ne varmasti antavat kuvaa myös arvoistani, elämänkokemuksestani ja siitä mitä minulla on politiikalle tarjota. Varsinaisista poliittisista mielipiteistä olisi myös mukava puhua, sikäli kun niistä joku on oikeasti kiinnostunut. Yksityiselämää olisi kuitenkin mukava säilyttää. Toisaalta, voihan olla ettei siitä kukaan ole kiinnostunutkaan.

Julkisuus näyttää myös sokeuttavan jotkut niin, että lopulta alkaa himota julkisuutta vain sen itsensä takia. Käy niin kuin entiselle poliitikolle, joka kuvittelee ihmisten olevan oikeasti kiinnostuneita siitä minkälaista vessapaperia hän käyttää. 

24.10.2006

This entry was posted in Uncategorized.

2 thoughts on “Tunnustuksia”

    Artsi said:
    26.10.2006 14:24

    Hyvää pohdintaa Nina,

    Asuessani Brysselissä on suomalaiseen journalismiin tullut etäisempi katsantokanta ja valitettavasti ”ulkosuomalaiselle” jäävät verkkolehtien sivuilta päällimmäiseksi mieleen negatiiviset skandaalit. Tosin ei se sen paremmin näytä olevan täällä tai Englannissakaan.. Eräs julkisuuden tuttuni tosin totesi, että ”alussa” tehty linjanveto auttaa myöhemmin, niiden negatiivistenkin uutisointien kohdalla. Hänen kotinsa ei esim. ole ollut koskaan lehtien sivuilla esiteltävänä. Luo vaan raja ja nauti kampanjastasi.

    Mirjami said:
    28.10.2006 18:50

    Yhdyn edelliseen kirjoittajaan.
    Täällä Briteissä lehdistö on saanut liikaa valtaa politiikassa, erityisesti tietysti tabloidit, jotka keskittyvät ainoastaan negatiivisiin puoliin politiikassa. Teki poliitikko niin tai näin, aina se on väärinpäin. Uberkonservatiivinen the Daily Express saattaa periaatteessa vastustaa vaikkapa TV-lupamaksuja, mutta auta armias, jos poliitikko jäisi kiinni luvan maksamatta jättämisestä. Lehdet vannovat olevansa politiikan vahtikoiria, ja sillä on toki arvonsa avoimessa demokratiassa, mutta se lipsuu jatkuvasti kaksinaismoralismin suuntaan, mitä en oikein sulata.
    Olen myös usein ällistynyt siitä, että täällä liberalismin kotimaassa poliitikkojen seksielämään ja yksityisiin perhejärjestelyihin kiinnitetään niin suunnattomasti huomiota, usein tuomiten. Itseluoduilla rajoilla ei täällä ole merkitystä, toimittajat kyllä hiffaavat myyvän jutunjuuren ja kirjoittavat mitä tahtovat.
    Joskus toivoisi, että poliitikkojen sallittaisiin olevan nimenomaan työtään tekeviä ihmisiä eikä mediapersoonallisuuksia tai muita julkisuudessa rakennettuja imagoita täydellisestä ihmisyydestä.

Kommentointi on suljettu.