Terveisiä Brysselistä
Olen viettänyt tämän viikon Brysselissä tutustumassa Euroopan unionin päätöksentekoon. Itselleni Bryssel on melko tuttu sillä asuin siellä parin vuoden ajan 90-luvun alussa ennen Suomen unionin jäsenyyttä. Mutta yli kymmenessä vuodessa kaikki on muuttunut huimasti. Itse Bryssel on siistiytynyt, uusia hienoja rakennuksia siellä täällä ja palvelut parantuneet, muutos todennäköisesti unionin instituutioiden tuhansien ja tuhansien työntekijöiden saapumisen ansiota.
Itse EU:kin on muuttunut melkoisesti. Jäsenmaita on nyt tuplasti, unionin valta kasvanut ja päätöksenteko muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Itse olen aina ollut Euroopan yhdentymisen kannattaja ja olen sitä vieläkin. Kriittisillä äänilläkin on kuitenkin pointtinsa. Onko EU:ssa demokratiavaje kun parlamentti saa valtuutuksensa noin 30 prosentilta unionin kansalaisilta? Onko yksittäisellä maalla kuten pienellä Suomella mitään mahdollisuutta vaikuttaa vai jyräävätkö suuret maat meitin? Kuka pystyy valvomaan komission tuhansien vahvuista virkamieskuntaa, joka osaa sisältökysymykset mutta joita ei aina tunnuta voivan ohjailla poliittisesti? Kuuleeko kukaan nk. kansalaisyhteiskunnan ääntä kun unionin massiiviset elimet pelaavat keskenään?
Edustin Brysselissä tällä viikolla juuri tätä kansalaisyhteiskuntaa eli kehityspolitiikkaa toimeenpanevia kansalaisjärjestöjä. Kansalaisjärjestöjen lempiaihe unionissakin on myös se, konsultoidaanko niitä poliittisessa päätöksenteossa. Normaalistihan demokratia toteutuu lainsäätäjien valinnalla vaaleissa. Nyt parlamentilla ei ole kaikissa asioissa päätäntävaltaa, ja jos on, onko sillä tarpeeksi laaja demokraattinen valtuutus? Useat Suomen MEPeistä ovatkin ottaneet asiakseen todella tulla kansan keskelle ja kuulla mitä näkemyksiä heidän valitsijoillaan Suomessa on.
Muistutan joskus kansalaisjärjestökollegoja siitä, että kansalaisjärjestöillä ei ole yksinoikeutta ’totuuteen’ vaikka he ovat alansa asiantuntijoita. Varsinkin kehitysmaissa tai muissa kumppanimaissa kansalaisjärjestöt – NGOt – edustavat yhdellä tapaa ’eliittiä’ – niiden työntekijät ovat koulutettuja, usein kaupunkilaisia, kielitaitoisia, ja he saavat rahoittajien kautta palkkaa etujen ajamistyöstään.
Kansalaisyhteiskunta on paljon muuta kuin varsinaiset ihmisoikeus- tai kehitysjärjestöt. Siihen kuuluvat riippumaton media, oppositiopuolueet, yliopistoväki, ammattijärjestöt ja monet muut toimijat. Kansalaisyhteiskuntaa on myös se valtava massa ihmisiä – enemmistö – joka ei kuulu näihin järjestäytyneisiin ryhmiin. Sama pätee niin Suomessa kuin kehitysmaissakin. Haasteena on, niin Suomessa, kehitysmaissa kuin Euroopan unionissakin miten kuulla tämän enemmistön näkemyksiä ja huolenaiheita. 21.10.2006
Nina Suomalainen 