Täydellinen elämä
Kiinnitin hiljattain huomiota erään naistenlehden kanteen, jossa keskustalaisen naisministerin haastattelu oli tiivistetty sanoihin ’Elämäni on nyt täydellistä!’ Henkilö oli jokin aika sitten saanut ensimmäisen lapsensa ja myös mennyt naimisiin. Tämän nuoren ja menestyneen naispoliitikon sanat jäivät elämään mieleeni. Lopulta jouduin miettimään mikä noissa sanoissa minua häiritsi. Osoittivatko ne kaikille lapsettomille tai sinkkunaisille sen, mitä meidän oikeasti tulisi tavoitella? Että ammatti, harrastukset ja menestys on sinänsä ihan mukavaa, mutta ministerikään ei voi oikeasti olla tyytyväinen ennen kuin on saavuttanut naisen suurimmat tavoitteet, miehen ja lapsen? Sanojen poliittinen merkitys on luku sinänsä, onhan tämän puolueen johtohenkilöillä ollut taipumus kertoa meille muille mitä täydellisen ja tavoiteltavaksi katsottavan elämän tulisi olla. Mutta onko elämän täydellisyys vielä tänään, 2000-luvulla nuorelle menestyneelle naispoliitikollemme yhtä kuin perinteinen perheidylli?
Juuri kun sain edellisen lauseen muodostettua mielessäni, huomasin siinä toisen häiritsevän seikan. Luulisi, että 2000-luvulla oltaisiin jo päästy pois ajatuksesta, että elämän tulee olla ’täydellistä’. Kyynisyys ei ole mukavaa, mutta siihen on taas joutunut sortumaan kun uusimmista lööpeistä ollaan luettu huippu-uimarin ja mallivaimonsa avioliiton ’kulissien kaatuneen’. Miksi ihmeessä kulissia yleensä on rakennettava? Onko täydellisen elämän vaatimus joitain jota vaaditaan yhteiskunnassa, ja jos, kuka sitä oikein vaatii? Useimmiten syytetään mediaa ja julkisuutta, jossa toitotetaan kuviteltuja täydellisen elämän mittapuita. Nuorten naisten on oltava hoikkia. Meidän kaikkien on oltava ystävien ympäröimiä ja työssämme menestyviä. Perhesuhteiden on oltava kunnossa. Jos ero tulee, on analysoitava nopeasti miksi ja hankittava uusi kumppani nopeasti, ettei kukaan vaan luule luuseriksi! Jopa suosikkisarjani Sinkkuelämää päättyy siihen, että kaikki sarjan sinkut, vatvottuaan sinkkuuden olemusta ja ihanuutta vuosikaudet, ovat onnellisesti pariutuneet kukin tavallaan.
Mutta annammeko me vielä 2000-luvulla jonkun toisen, tai edes median sanella minkälaisia meidän tulisi olla? Voi olla, että media yrittää luoda trendejä, mutta entäpä jos syyllisiä olemmekin me itse jotka vaadimme itseltämme täydellisyyttä? Kuvittelemme, että noiden muiden mielestä minun on varmaankin oltava sellainen tai tuollainen, vaikka täydellisyyden tavoite – mitä se milloinkin pitää sisällään – onkin itse itsellemme asettama. Vähempi kuin onnistuminen kaikessa mitä teemme ei tyydytä. Tutkimusten mukaan tästä elämänkuvasta kärsivät erityisesti nuoret naiset, joiden tulee olla samaan aikaan naisellisia, seksikkäitä, laihoja, aktiivisia, itsenäisiä, menestyviä, ja vielä paljon muuta.
Luin äskettäin artikkelin amerikkalaisen onnellisuustutkijan tutkimuksesta. Tutkija oli tullut siihen tulokseen, että oikea onnellisuus löytyy läheltä buddhalaisten filosofiaa. Jotain siihen suuntaan, että vasta kun ymmärtää kaiken olevan turhaa tai kaiken olevan kärsimystä voi vapautua turhasta onnellisuuden tavoittelusta ja olla oikeasti onnellinen. No, tämä kuulostaa melko julmalta ja aasialaisen askeettiselta, mutta siinä saattaa olla viisauden siemen. Olisiko niin, että vasta kun ymmärrämme, että onnellisuus voi olla juuri siinä mikä olen nyt, perheellisenä tai ilman perhettä, menestyvänä tai vastoinkäymisiä kokevana, vasta silloin voimme kokea onnellisuuden? En tiedä. Toisaalta, ei tämän ajattelutavan harjoittelusta ole itselleni haittaakaan ollut, vaikka tulokset ovatkin toistaiseksi epätäydellisiä.
Elämän ei tarvitse olla kenenkään muun tai edes itse itsellemme asettaman mittapuun mukaan täydellistä. Riittää kun meillä on omia tavoitteita, saavutamme ne sitten tai emme ja nautimme siitä mitä me olemme joka päivä. Tai aina emme ehkä edes nauti. Elämämme on kuitenkin arvokasta jo aivan itsessään. Aikamme merkittäviä kotimaisia ajattelijoita lainaten, ’elämä on laiffii’, tai vieläkin yksinkertaisemmin: ’elämä on’.
14.8.2006
Nina Suomalainen 