Nina Suomalainen

Kuka muistaa rauhan?

Posted on 31.7.2006 Updated on 11.8.2006

Suomen EU-puheenjohtajuus sai kriisin syliinsä todellakin pyytämättä vaikkakaan ei ehkä aivan yllätyksenä. Suomen valtioneuvoston puheenjohtajuutta valmistelevat tahot totesivat monesti vielä keväällä, että asiat ovat hyvin hanskassa, mutta koskaan ei voi tietää tuleeko puheenjohtajuusagenda jonkun äkillisen kriisin kidnappaamaksi. Nyt se tuli. Lähi-Idän kriisi ja EU:n roolin vetäminen sen lopettamisessa mahdollisimman pian on yksi suuria poliittisia haasteita maailmassa tällä hetkellä. No, onnea vaan Suomi. Kyseessä on kaikkien maailman konfliktien äidin eskaloituminen, niin kuin sillä on tapana tehdä tasaisin väliajoin.

Hizbollahin ja joidenkin palestiinalaisten tekemä israelilaissotilaiden kidnappaus sai Israelin reagoimaan täysin niiden toivomalla tavalla: vastaamaan tekoon sotilaallisin iskuin. Hizbollahin olikin helppo lisätä panoksia ja aloittaa systemaattiset rakettihyökkäykset Israelin kaupunkeihin, jonka jälkeen Israel nappasi taas koukun ja aloitti massiivisen hyökkäyksen Libanoniin. Uutisista olemme nyt saaneet lukea sadoista siviiliuhreista kun Israel on päättänyt pommittaa Libanonissa vankkaa jalansijaa pitävän ja länsimaissakin terroristijärjestöksi luetun Hizbollahin maan tasalle, piittaamatta oheisvahingoista, toisin sanoen sadoista paikalle sattuneista siviileistä, lapsista tai vanhuksista. 

Vai oliko kaikki sittenkin Israelin omaa provokaatiota? Kaikki tietävät, että Israel on pitkään halunnut päästä lopullisesti eroon Libanonista sen alueelle raketteja ampuvista militanteista ja Hizbollah-järjestöstä. Ikävää on se, että Libanon oli juuri pääsemässä takaisin jaloilleen pitkäaikaisen sisällissodan jälkeen, ja Beirutia oli pitkälle jälleenrakennettu. Jaloilleen nousua alkoi kylläkin viime aikoina varjostaa todennäköisesti naapurimaa Syyrian masinoima länsimielisen ja suositun pääministerin salamurha sekä se vaikutus mitä islamilaiset naapurihallitukset pyrkivät käyttämään Libanonin hallitusta kohtaan. 

Lähi-Idässä on vaikeaa selvästi tietää kuka provosoi ja ketä. Varmaa on, että molemmat – tai pitääkö sanoa kaikki, koska alueellisiakin toimijoita on sopassa mukana useita – osapuolet ovat aina innokkaasti valmiita provosoitumaan. Varsinkin islamilaisissa maissa tuntuu provosoituminen ja räjähdysalttiiseen tilanteeseen tulitikun heittäminen olevan kansallinen harrastus. Heti kun on pienikin tilaisuus, imaamit ja mullahit ovat televisiossa vaatimassa kostoa vääräuskoisille ja kansa saadaan kaduille sekunnin murto-osassa. Työttömien nuorten miesten joukot ovat suoranaista räjähdysainetta. 

Israel taas provosoituu valtiollisesti. Sen kansalaiset voivat antaa kommentteja televisiossa mutta harvoin lähtevät osoittamaan mieltään. Sen sijaan poliitikot ja hallitus, puhumattakaan armeijasta, haluavat mielellään näyttää kansalle miten terrorismiin vastataan tiukkaakin tiukemmilla vastatoimilla, nopeasti ja erottelematta, vaikka jokainen laukaus osuisi omaankin nilkkaan. Israel on myös osoittanut miten paljon se arvostaa ihmishenkeä – ei montaakaan penniä. Omien kolmen sotilaan pelastamiseksi se on jo uhrannut kymmenien omien kansalaisten, satojen libanonilaisten ja palestiinalaisten siviilien, sekä neljän länsimaalaisen rauhanturvaajan henget. Israelin täydellistä piittaamattomuutta kenenkään sille antamasta tuomiosta osoittaa se, että YK:n sotilastarkkailijoita ammuttiin ja pommitettiin tuntikausia huolimatta siitä, että useita avunpyyntöjä lähetettiin sekä itse tarkkailutukikohdasta että myös YK:n päämajasta suoraan israelilaisdiplomaateille New Yorkissa. 

Lähi-Idän kriisiin on varmasti ratkaisu, mutta se on jossain kovin kaukana. Kukaan osapuolista ei – tavallisia siviilejä lukuun ottamatta eikä heitä tässä konfliktissa lasketa – oikeasti halua rauhaa tai vakautta, vaan väkivallan, sodan, terrorin ja kuoleman kulttuuri on saanut liian suuren vallan. On kuin alueella elettäisiin maailmassa, jossa elämää on vain niin kauan kuin on sotaa ja molemminpuolista tappamista. Sodalla on aina jotain voitettavissa ja saavutettavissa, jotain parempaa kuin se entinen elämä, joka vallitsi joskus silloin rauhan aikana kauan sitten. Ai mitä se elämä silloin oli? Kukaan ei enää muista.

1.8.2006