Viisi vuotta lisää Lukashenkaa

Posted on

Valko-Venäjällä ei ole kovinkaan kiinnostava kaiku keskivertosuomalaisen korvissa. Kuitenkin Valko-Venäjä on paitsi Euroopan Unionin naapurimaa, myös suunnilleen yhtä vapaa ja demokraattinen valtio kuin Pohjois-Korea tai Zimbabwe. Valko-Venäjälle meno on kuin siirtyisi aikakoneessa kaksikymmentä vuotta taaksepäin vanhaan hyvään Neuvostoliiton aikaan. Jättiläismäiset bulevardit, joita reunustava suuret rakennukset. Leninin patsaat, vanhat venäläiset autot, paikallisten karvalakit, kaupat joissa myydään rajattuja määriä lähinnä itäblokin tuotteita. Pari viikkoa sitten järjestetyissä presidentinvaaleissa presidentti Lukashenka sai jälleen valtuutuksen jatkaa maan isänä ja johtajana seuraavan viiden vuoden ajan. Tähän Lukashenkalla ei olisi pitänyt olla mahdollisuutta, sillä perustuslain mukaan presidenttinä voi toimia vain kahden kauden ajan. Valko-Venäjän suurelle sankarille kaikki on kuitenkin mahdollista, ja kansa antoikin muutama vuotta sitten masinoidussa kansanäänestyksessä valtuutuksen Lukashenkalle jatkaa presidenttinä.   

Maaliskuun puolessa välissä järjestetyt vaalit olivat vanhan kommunistisen järjestelmän tyyppiesimerkki vaaleista. Pääehdokkaan lisäksi sallittiin toki muutamia muitakin ehdokkaita, muodon vuoksi. Alun perin tehtiin kuitenkin selväksi, että nämä olivat vain marginaalisia ehdokkaita, joilla ei oikeasti olisi mitään mahdollisuuksia lyödä valtion ja kansan pääehdokasta, istuvaa presidenttiä. Kaikki valtiolliset tiedotusvälineet näyttivät päivät päästään maan isää erilaisissa tärkeissä valtiollisissa toimissa, vaikkapa avaamassa tehdasrakennusta, pelaamassa jääkiekkoa, vierailemassa maatilalla, tai tutustumassa pikkukoululaisten koulupäivään. Koko vaalikamppailun ajan oli siten selvää kuka pitäisi Valko-Venäjän oikeassa, vakaassa kurssissa, ja kuka pitäisi huolta, että palkat ja varsinkin eläkkeet, vaikka säälittävän pienetkin maksettaisiin säännöllisesti. Vastaehdokkaita saatettiin kommentoida maan lehdistössä väheksyen ja tehden selväksi, kuinka pateettisia näiden yritykset edes verrata itseään maan isään olivat.   

Valko-Venäjän vaalein virallinen äänestysprosentti oli yli 90 prosenttia. Tätä ei kukaan usko, mutta on totta, että Lukashenkalla oli paljon äänestäjiä vaaleissa. On jopa mahdollista, että hän todella sai enemmistön annetuista äänistä, sillä suuri osa kansasta – mukaan luettuna eläkeläiset ja maaseudun väestö – on täysin Neuvostoliiton ajoilta periytyvän valtiollisen propagandan armoilla, eivätkä siten saa paljoakaan puolueetonta tietoa maansa tai ulkomaailman tapahtumista. Heitä on myös peloteltu naapurimaiden esimerkeillä, kun Neuvostoliiton totalitäärisen järjestelmän kaatumista ovat joissain maissa seuranneet erilaiset yhteiskunnalliset ongelmat, kuten poliittinen epävakaus, konfliktit, hintojen nousu, rikollisuus tai työttömyys. Monet valkovenäläiset kertovatkin televisiohaastatteluissa Lukashenkan äänestämisen syyksi, että tämä ainakin pitää olot vakaana ja kaiken niin kuin ennenkin, ilman turhia muutoksia.    Minskissä vaalien jälkeen pidetyt mielenosoitukset ovat kuitenkin keränneet enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin. Se tuskin tulee kuitenkaan riittämään vallankumoukseen, joka vaatisi todellisen kansanliikkeen Ukrainan tai Georgian mallin mukaisesti. Ennen oranssi- ja ruusuvallankumouksia kummassakin maassa oli useita vuosia järjestäytynyt ja voimia kerännyt oppositio ja nuorisoa liikkeelle saanut kansanliike Serbian Otpor-liikkeen mukaisesti. Valko-Venäjällä tällaista laajamittaista ja vahvaa kansalaisliikehdintää tuskin vielä on.  Lisäksi Lukashenka on vielä mies parhaassa iässä, juuri yli viidenkymmenen, joka ei osoita mitään väsymisen tai vanhuuden merkkejä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua kansalaisliikkeellä saattaa olla tarpeeksi voimaa muutoksen aikaansaamiseksi, mutta tänä keväänä tuskin nähdään Valko-Venäjän omaa samettivallankumousta. 

Slobodan poistui näyttämöltä – tumma varjo kuitenkin jää

Posted on

Jugoslavian entisen presidentin Slobodan Milosevicin äkillinen kuolema on Länsi-Balkanilla monille ilon aihe ja toisille pettymys. On myös niitä joille se epäilemättä on pätevä syy länsimaita yhä kiivaammin ja kaivautua serbinationalismin poteroihin.
Haagin kansainväliselle sotarikostuomioistuimelle Milosevicin kuolema juuri nyt on varmasti erityisen harmittava. Pitkällinen, jo neljättä vuotta kestänyt oikeudenkäynti Milosevicia vastaan jää kesken, eikä hänen syyllisyyttään sotarikoksiin voida täten langettavan tuomion avulla julistaa. Huolimatta siitä, että kaikkia Milosevicia vastaan nostettuja syytteitä ei olisi vedenpitävästi voitu todistaa, useisiin niistä hänet olisi todennäköisesti voitu todeta syylliseksi joko entisten alaisten ja virkamiesten todistusten tai materiaalisen todistusaineiston avulla. Milosevicin rooliin kaikissa syytteissä luetelluissa rikoksissa ei kuitenkaan välttämättä olisi löydetty oikeudessa päteviä todisteita, vaikka Milosevicin on helppo katsoa olevan ainakin moraalisesti syyllinen niihin.
Moraalinen syyllisyys satojen tuhansien kuolemaan Jugoslavian hajoamista seuraavissa sodissa – Kroatiassa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Kosovossa sekä nykyisen Serbia ja Montenegron alueella – ei kuitenkaan ole vähentänyt Milosevicin sankaruutta oman vankan kannattajakuntansa joukossa. Serbiassa on tänäkin päivänä, huolimatta vapaasta tiedonvälityksestä johon kuuluu internet ja kansainväliset televisiokanavat, laajalti vallalla käsitys, että juuri Serbia ja serbialaiset kansakuntana ovat olleet erityisen kaltoin kohdeltu. Marttyyrikäsityksellä on vankat historialliset juurensa. Kosovo Poljessa vuonna 1389 kärsitty tappio ottomaaneille toi serbialaiseen mytologiaan marttyyritarun serbialaisesta prinssi Lazarista, joka valitsi sankarillisen tappion maallisen voiton sijaan. Vetoaminen satojen vuosien takaiseen historiaan tuntuu ehkä kaukaa haetulta, mutta tosiasia on, että Serbiassa on tänäkin päivänä vallalla ’tappion sankaruus’. Ajatuksen kulun mukaan serbialaisia kansakuntana on kohdeltu, ja vieläkin kohdellaan väärin, minkä tuloksena he menettivät vääryydellä esimerkiksi osan historiallista maaperäänsä. Kärsimyksen tuloksena he kansakuntana kuitenkin kokevat kirkastuvansa, ja yhdistyvät ja nousevat yhä uudelleen taisteluun väärintekijöitään vastaan. Vaikka kaikki serbialaiset eivät toki ole kansallismieleisen ideologian sokaisemia, niitä, jotka tänäkin päivänä allekirjoittavat kohtalonsa väärin kohdeltuina, on paljon.
Itse Milosevichan oli toki kansallismielinen agitoija, mutta enemmänkin kieroutunut ja vallanhaluinen demagogi. Milosevicin taustasta mainitaan lähes aina merkittävänä tekijänä se, että molemmat hänen vanhempansa tekivät itsemurhan. Jo teini-ikäisenä Slobodan tapasi sielunsisarensa, Mirjana Markovicin, jonka kanssa hänestä tuli erottamaton. Myös Mira Markovicin perhetausta oli kompleksinen. Hänen partisaani-äitinsä sai surmansa todennäköisesti Gestapon käsissä, mutta hänen väitettiin sitä ennen ilmiantaneen partisaanikumppaninsa saksalaisille, mikä jätti petturuuden leiman Markovicin suuresti arvostamaan äitiinsä. Mira Markovic oli itse nuoresta lähtien kovan linjan kommunisti. Hänen on sanottu olleen itse asiassa vallanhaluisempi ja julmempi kuin miehensä ja hän toimi ainoana miehensä luotettuna ja neuvonantajana. Mira Markovic oli alusta alkaen Slobodan Milosevicin ideoiden ja vallanhaluisen politiikan vahva ideoija. Mira Markovic oli kuitenkin myös itsellinen nainen, hänellä oli oma puolueensa, poliittiset tehtävänsä, hän piti omia kolumnejaan, ja hänellä oli muun muassa oma televisiokanava. Yhdessä Slobodan ja Mira kuitenkin johtivat Jugoslavian politiikkaa miten halusivat, pienen tuttavista ja sukulaisista kootun eliitin avulla, aina presidentinvaaleihin 2001 asti.
Milosevicin nousu Jugoslavian johtoon alkoi hyvin tunnettujen Kosovon tapahtumien jälkeen vuonna 1987. Maakunnan serbienemmistö koki johtoasemansa uhatun albaanivähemmistön taholta. Tapahtumien kärjistyessä Milosevic vieraili Kosovo Poljen kylässä järjestetyssä massamielenosoituksessa, jossa tv-lähetys taltioi Milosevicin uhoavan väkijoukolle, ettei albaaniväestö enää koskaan tulisi ahdistelemaan Kosovon serbejä. Tästä alkoi paitsi Kosovon itsehallinnon purku ja albaanien täydellinen syrjäyttäminen Kosovon hallinnosta, myös Milosevicin häikäilemätön nousu Jugoslavian vallan huipulle, keinoja kaihtamatta. Milosevic käytti tätä, ja muita ennakkoon tarkkaan järjestettyjä mielenosoituksia hyväkseen, ja syrjäytti ’kansan tuella’ samana vuonna Serbian kommunistisen puolueen johdon sekä mentorinsa ja tukijansa Serbian presidentti Ivan Stambolicin, jonka katoaminen ja murha myöhemmin vuonna 2000 oli myös Milosevicin klikin suunnittelema. Kaikki Milosevicin muutkin poliittiset manööverit olivat huolella suunniteltu. Hän etenikin vauhdilla Jugoslavian johtoon käyttäen hyväkseen äärikansallismielisyyden heräämistä ja serbien ’spontaaneja’ mielenilmaisuja.
Serbian valtapyrkimyksestä Jugoslavian liittotasavallassa ja Euroopan muiden kommunististen hallintojen vapautumisesta johtuen Jugoslavian muut tasavallat eivät halunneet alistua Serbian komentoon. Slovenia, Kroatia ja Makedonia näkivät hetkensä tulleen ja ne julistautuivat itsenäisiksi vuonna 1991. Bosnian tilanne oli tukala, sillä sen väestössä oli ’bosniakkien’ lisäksi paljon kroaatteja ja serbejä. Kansallisuuspyrkimysten radikalisoituessa Jugoslavian eri kolkissa kävi selväksi, että Serbia ja Kroatia odottivat malttamattomina omaa siivuaan Bosnian tasavallasta. Vuonna 1992 Bosnia julistautui itsenäiseksi, mikä sai aikaan sekä kroaatti- että serbialueiden pyrkimyksen liittyä emomaihinsa. Myös Slobodan Milosevic käytti tilannetta häikäilemättä serbien kansallismielisyyden nostattamiseksi, sodan aloittamiseksi Kroatiaa vastaan sekä Bosnian serbialueiden etniseksi puhdistamiseksi. Milosevic toimi aina kuitenkin niin taitavasti, käyttäen hyväksi paikallisia nationalisteja ja puolisotilaallisia ryhmittymiä, että käskysuhteet suoraan häneen itseensä jäivät hämäriksi. Tämä onkin yksi syy siihen, miksi Milosevicin oikeudenkäynti on kestänyt niin kauan. Haagin tuomioistuimen syyttäjät eivät kuitenkaan jättäneet mitään kiveä kääntämättä, jotta Milosevicin osuuteen etnisten puhdistusten, joukkomurhien, väkivaltaisuuksien ja kansallismielisen hysterian lietsomisessa olisi saatu pitävät todisteet. Lisäksi länsimaat antoivat Milosevicille ansaitsematonta arvonnousua roolissaan kansanjohtajana neuvotellessaan hänen kanssaan muun muassa Bosnian sodan lopettaneen Daytonin rauhansopimuksen.
Nekin, jotka iloitsevat Jugoslavian diktaattorin kuolemasta, ovat suruissaan siitä, ettei häntä lopultakaan saatu vastuuseen politiikastaan eikä teoistaan. Milosevichan ei itse koskaan osoittanut minkäänasteista katumusta ja hän kieltäytyi mitenkään tunnustamasta Haagin tuomioistuimen valtuuksia. Hän pysyi loppuun asti itse luomansa ideologian ja oman ylivaltaisuutensa sokaisemana eikä ilmeisesti koskaan ymmärtänyt miksi hänen edes olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä. Tapa, jolla Milosevicin asianajaja ja kannattajat, sekä jopa Venäjä ovat heti esittäneet epäilyjä tämän kuolinsyystä, sekä Serbiassa epäilemättä taas kerran esiin nousevat salaliittoteoriat luovat otollista maaperää kansallismielisyyden ja epäluulon lietsomiselle länsivaltoja kohtaan. On kuin Milosevic olisi vielä kerran osoittanut, että hän on kykenevä manipuloimaan paitsi Serbian myös koko Balkanin tulevaisuutta vielä haudastakin käsin.