Sukupuolista syrjintää, onko sitä

Posted on Updated on

Itse en ole koskaan tietoisesti kokenut tulleeni työtehtävissäni, palkkakehityksessä tai uraetenemisessä syrjityksi sukupuoleni perusteella. Sanon tietoisesti, sillä on tietysti mahdollista että näin on käynyt vaikken itse ole tilannetta huomannut. Toisaalta, olen kyllä joskus osallistunut kokouksiin, joissa mieleeni on hiipinyt epäilys siitä kuuntelevatkohan nuo miehet kommenttejani oikeasti vai katsovatko että jaaha, siinä taas joku blondi availee suutaan. Itsekriittisenä luonteena olen näissä tilanteissa päätellyt, että sanomisieni ja tekemisieni täytyy juuri tämän vuoksi olla erityisen relevantteja jotta minut otetaan vakavasti.  

Astuin juuri tasa-arvon ensimmäiseen sudenkuoppaan. Ovatko kaikkien tuntemiemme miesten puheenvuorot ja tekemiset aina ja kaikissa tilanteissa asiantuntevia ja järkeviä? Asettavatko naiset itselleen erityisen korkeat kriteerit siihen mitä sanovat ja tekevät jotta tulisivat vakavasti otetuksi? Työelämässä tai politiikassa menestyminen kuitenkin vaatii sitä, että näkyy ja kuuluu vaikkei joka kerta pyörää keksisikään.

Liiallinen itsekriittisyys näkyy kiltin tytön syndroomana: pitää olla erityisen pätevä ja mieluiten täydellinen, sillä muuten meitä tyttöjä ei kuunnella. Koska täydellisyys on vaikeaa, jollei mahdotonta, me naiset olemme hiljaa ja toteamme kokousten jälkeen toisillemme että niinpä, siellä ne miehet taas uhosivat vaikkei ollut kummoista asiaa. Lopputuloksena kukaan ei tiedä, että meillä oikeasti oli mielipide, jonka kuitenkin ensin ehti pukea sanoiksi joku mieshenkilö saaden siitä myös kunnian ja kiitokset. 

Uralla etenemiseen tarvitaan taitoa, tietoa, tahtoa ja tuuria. Useimmilla koulutetuilla naisilla kahta ensin mainittua riittää. Mutta riittääkö tahtoa? Naisten kohtaamasta lasikatosta puhutaan paljon. Naiset etenevät kyllä urallaan, mutta tietyn vaiheen jälkeen heidän urakehityksenä tyssää. Ylimmillä johtopaikoilla on vähän naisia, yksityissektorilla vähemmän kuin julkisilla, ja pörssiyritysten hallituksissa tuskin naista näkee.  

On totta, että hyvä veli-verkostot pitävät huolen siitä, että lasikaton läpi nouseminen on naisille vaikeaa. Mutta käsi sydämelle naiset, tuntuuko joku seuraavista lauseista tutulta joko itsemme tai jonkun naispuolisen tuttumme sanomana? ”En ole kovin urakeskeinen, minulle perhe ja pehmeät arvot merkitsevät enemmän kuin ura.” ”Mieheni on niin kiireinen että on hyvä, jos minulla on enemmän aikaa lapsille ja perheen arjen pyörittämiseen.” ”En viitsi alkaa kinaamaan töissä palkankorotuksesta, tulen tälläkin hyvin toimeen.” ”Samaa työtä tekevillä miehillä on työpaikassani johtajan tittelit, mutta minulle ne eivät ole niin tärkeitä, pääasia, että voin tässä asemassani toteuttaa itseäni.” ”En tiedä olenko tarpeeksi pätevä hakemaan paikkaa.” ”Olin kyllä selvästi oikeassa, mutten viitsinyt alkaa riidellä asiasta työpaikallani.” Olemme astuneet urakehityksen toiseen sudenkuoppaan. Me naiset emme usein usko tarpeeksi itseemme. Tai meitä huolestuttavat tulevat vaatimukset. Emme myöskään halua olla hankalia emmekä näyttää pyrkyreiltä, joten emme vaadi sitä mihin meillä olisi mahdollisuus. 

Sanotaan, että naisten euro on 80 senttiä. Samasta työstä maksetaan toki sama palkka miehille ja naisille – useimmiten. Eri alojen väliset palkkaerot voivat kuitenkin olla huomattavat, eikä palkkaeroissa usein ole todellakaan kyse työn kuormittavuuden taloudellisesta korvaamisesta, puhumattakaan, että kouluttautumisella takaisi itselleen paremman palkan. Paperityöläiset valittavat kuinka heidän täytyy tehdä fyysisesti raskasta vuorotyötä, jopa pyhäisin. Samaan aikaan kaikki tiedämme, että sairaalat ja vanhainkodit ovat auki vuoden ja vuorokauden ympäri, työn raskauden vetäessä vertoja paperitehtaiden automatisoituneelle tuotannolle. Miksi hoitohenkilökuntien palkat kuitenkin ovat pahimmassa tapauksessa vain puolet haalarityöläisten palkoista? Onko syynä se, että toinen on julkinen ja toinen yksityinen sektori, vai se, että toisessa työtä tekevät lähinnä naiset ja toisessa etupäänsä miehet? 

Edellä kuvattu palkkavertailu on jo itsessään sukupuolikliseinen. Sukupuolten välisten palkkaerojen vertailussa otetaan mielellään esille juuri hoitohenkilökuntien palkat, koska hoitotyön tiedetään olevan moraalisesti yksi arvostetuimmista aloista jonka palkkakuoppaa on helppo saada yleinen mielipide paheksumaan. Ovatko muiden naisten valtaamien alojen palkkakuopat, verrattuina ’miehisiin’ aloihin, sitten jotenkin yleisesti hyväksyttävämpiä? Tällaisia aloja ovat useimmiten palvelutehtävät kuten kampaajat, kauneushoitolat, sosiaaliala, opettajat, lastentarhanopettajat, myyjät, sihteerit ja toimistotehtävät. 

Eri alojen palkkaerojen ollessa tosiasia, kyynikko kysyykin seuraavaksi, miksi ihmeessä naiset sitten hakeutuvat aloille, joissa maksetaan matalaa palkkaa. Vai ovatko naisvaltaisten alojen palkat matalampia kuin miesvaltaisten, juuri siksi etteivät naiset osaa, ymmärrä tai halua vaatia suurempia palkkoja. Tuhannen euron kysymys! Taas useampi sudenkuoppa meille naisille! Nykyään sanotaan mielellään, että yhteiskuntamme on materialisoitunut, kaikki mitataan rahassa, ja nuoret haluavat töihin aloille joissa voi rikastua. Naisten kohdalla kannatan itse vankasti tätä aikomusta, tai vaihtoehtoisesti kunnon palkan pyytämistä. Sillä jos naiset eivät itse pyri vaurastumaan, kukaan ei sitä heidän puolestaan tee.  

On tietenkin perheitä, joissa mies pitää yllä perheen korkeaa tulotasoa. Tunnen itsekin monia tapauksia, joissa näin tapahtuu. Vaimo on jäänyt kotiin hoitamaan lapsia joko muutamaksi vuodeksi tai kokonaan, tai nainen tekee vapaaehtoisesti lyhempää työpäivää tai ei tarkoituksella pyri etenemään urallaan, jotta pystyy antamaan enemmän aikaa perheelleen. (Lue: lapsilleen, sillä mies harvoin tällöin viettää niin paljon aikaa kotona että ehtii nauttimaan naisen lisääntyneestä vapaa-ajasta).

Tässä kuviossa ei tietenkään ole mitään väärää. Päinvastoin, on hienoa, jos perhe pystyy toiminaan yhtenäisenä yksikkönä, johon kukin tuo sovitun mukaan oman panoksensa olkoon se rahaa tai huolenpitoa kodista ja lapsista, potti jaetaan ja kaikilla on riittävästi valinnanvapautta toteuttaa itseään. Jos siis kaikki menee suunnitelman mukaan, eikä esimerkiksi erota (useampi kuin joka kolmas avioliitto Suomessa päätyy eroon.) Ja jos mahdollisen eron jälkeen nainen saa puolet kertyneestä omaisuudesta, jonka kartuttamiseen hänkin on osallistunut omalla, vaikkakin ehkä kodissa tehdyllä panoksellaan. Ja jos eron, lasten aikuiseksi kasvamisen, tai aviopuolison kuoleman jälkeen nainen pystyy pääsemään takaisin työelämään ilman, että hänen ammattitaitonsa on vanhentunut. Ja jos vanhuusiän tulot on myös naiselle turvattu jollakin keinolla. Miehen, lasten, perheen tai avioliiton puolesta uhrautuminen on hieno asia, mutta siinä piilee naiselle monta sudenkuoppaa.   

Sukupuolisen syrjinnän torjumisessa jokaisen naisen pitäisi muistaa terve itsekkyys. Kaikkien ei tarvitse olla uraohjuksia. Pehmeitä arvoja voi edistää, perheestä voi välittää ja sille antaa aikaa. Mutta tyhmä ei kannata olla. Asioita voi ja pitää pyytää. Urasuunnitelmaa kannattaa tehdä. Palkkatyötä ei tarvitse tehdä puoli-ilmaiseksi. Meidän naisten on sanottava mielipiteemme ääneen ja vaadittava, että ne otetaan huomioon. Ja jos ei, ne on sanottava ääneen uudelleen ja ehkä kovempaa. Meitä naisia, tietojamme ja taitojamme arvostetaan, kun vain myös itse arvostamme itseämme ja annamme osaamisellemme täyden arvon.

17.4.2006

Dialogi karhun kanssa

Posted on Updated on

Suomessa käytävä Venäjä-keskustelu on vähintäänkin kompleksista. On kuin aina itänaapurista puhuttaessa meillä olisi kansallinen velvollisuus laittaa sordiino päälle. Kauppaa tehtäessä tai yhteisistä asioista neuvoteltaessa itänaapurin kanssa taas lähdemme asialle tavoitteet otsaan liimattuna. Omien kansallisten etujen ajaminen ei ole vahvimpia puoliamme ja tuntuu, että vähäkin opittu unohtuu suuren naapurin kanssa neuvotellessa. Kaikesta kulttuurien kohtaamisen koulutuksesta huolimatta, me suomalaiset emme tunnu ymmärtävän, etteivät kaikkien kulttuurien toimintamuodot kerta kaikkiaan vastaa omiamme. Toisin sanoen, heillä on eri logiikka. Tämä pätee suuressa määrin venäläisiin ja Venäjään. Olisiko aika ottaa käyttöön terve epäilys ja itsekkyys suhteissamme naapuriin? 

Suomessa sanotaan helposti, että mikäli pysymme erossa Natosta, naapurimme uskoo paremmin, että olemme ystävällismielinen kansa ja pysymme väleissä heidän kanssaan. Tosi asiassa naapurissa ajatellaan, että pieni Suomi ei uskalla tehdä omia ratkaisuja, kuten Balttian maat, Unkari, Puola ja moni muu Keski-Euroopan valtio vaan elää vieläkin YYA-sopimuksen hyssyttelyn ilmapiirissä. Varovaisuutemme tulkitaan heikkoudeksi. 

Me uskomme kerta toisensa jälkeen, että ilmatilaloukkaukset ovat ainoastaan venäläisten pilottien huonon suunnistustaidon – tai kenties huonojen ja vanhanaikaisten suunnistusvälineiden syytä. Siellähän on teknologia ollut niin heikoissa kantimissa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja voi, ilmatilakäytävä on nykyään niin kapea, miten siinä voisikaan pystyä luovimaan!. Ei hätää, kyllä ne varmaan kohta saavat karttansa ja suunnistuslaitteensa kuntoon, ei hoputeta liikaa. 

Ja ei, emme todellakaan usko, että Venäjän hallinnolla olisi vähääkään tekemistä sen kanssa, että ydinvoimakaapelia Sosnovyi Borista puoli väkisin puuhataan Suomeen. Ei voi olla, sillä bisneshän on bisnestä, eikä siihen voi valtion johto vaikuttaa! Ja sitä paitsi, kyllä sähköä Venäjältä aina meille riittää, niillä on sitä niin paljon. Ja jos joku katko joskus tulevaisuudessa tulisikin, se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että Venäjän sähkösaunat halutaan pitää käynnissä talvipakkasilla ja ehkä silloin vain hetkeksi saatetaan joutua vähentämään virran tuontia naapurimaihin.  

Rekkajonot kasvavat parikymmentä kilometriä pitkiksi Suomen puolella vain siksi, että venäläisessä hallinnossa on vielä sitä vanhan Venäjän kulttuuriperintöä, tiedättehän Gogolin kuvaaman virkamieskulttuurin. Siitä on niin vaikea päästä eroon, mutta kyllä korruptiota yritetään parhaan mukaan kitkeä, uskokaa pois! Sitä paitsi presidentti Halosen vieraillessa itärajalla viime vuonna hän omin silmin todisti ettei siellä ollut rekkajonoja. Hallinnon byrokratia ja korruptiohan ovat vain merkkejä Neuvostoliiton hajoamisestahan, josta on kulunut vain tuokio. Tai no, 15 vuotta, mutta kuitenkin. 

Kun alettiin neuvotella Saimaan kanavan vuokrasopimuksen uusimisesta hyvissä ajoin ennen vuoden 2013 aikarajaa oli parempi sanoa heti aluksi julkisesti että ei, me emme suunnittele ottavamme käyttöön mitään vaihtoehtoista reittiä, vaan vanha kanava on ainoa mahdollinen reitti sisävesiliikenteen liittämiseksi Itämereen. Näin voidaan sitten neuvotella vuosikausia aina viime tippaan asti täysin naapurin ehtojen sanelemana, koska emme edes neuvottelutaktisista syistä anna ymmärtää, että muuta vaihtoehtoa on. Heti neuvotteluprosessin aluksi meidän oli hyvä osoittaa hieman ’good will’ia, ja rakentaa naapurille rajatarkastusasema, sillä heillähän ei siihen ollut varaa.  

Välillä täytyy miettiä missä on poliitikkojemme itsekunnioitus. Ei ole sodan lietsontaa, jos sanoo naapurille, että tässä nyt on epäkohta ja me todella arvostaisimme jos voisitte tehdä asian hyväksi jotain. Esimerkiksi asentaa Pietariin tehokkaampia jätteenpuhdistuslaitoksia. Tai tehostaa rajatarkastuksien ja tullin toimintaa jotta kauppa maiden välillä kulkisi sujuvammin. Tai pitää lentokoneet kurissa, eikä pistäytyä niillä tuon tuosta testaamassa ilmavalvontaamme. Tai kertoa, että meidän mielestämme valehyökkäykset naapurimaan rajaa kohden ovat ikävä tapa eivätkä edistä ystävällisiä suhteita. Tai että kyllä, nykyisessä epävarmassa maailmantilanteessa meitä houkuttaa jossain määrin kuuluminen maailman suurimpaan sotilas- ja puolustusliittoon. Suomalaiset kehuvat ulkomailla olevansa Venäjä-suhteiden asiantuntijoita. Tarkoittaako se, että pystymme harjoittamaan myös omia intressejämme edistävää politiikkaa, vai jäämmekö jees-miehen osaan?