Nina Suomalainen

Politiikan halua ja paloa?

Posted on 18.2.2009

Hesarissa tutkija Heikki Paloheimo pohti tänään, onko poliittisesta vastuun pakoilusta tullut ilmiö, tarkoittaen, ettei merkittäviin tehtäviin lähde hakijoita. Esimerkkinä Vihreiden puheenjohtajakilpa, jonne on toistaiseksi lähtenyt vain lähes itseoikeutettuna tulevana pj:nä pidetty Anni Sinnemäki. Oras Tynkkynen ei pyynnöistä huolimatta lähde kisaan. Sen sijaan Ville Niinistö uskaltaa jopa harkita.

Ehdolle lähteminen, varsinkin puolueen puheenjohtajatasolla, on melkoista itsensä alttiiksi pistämistä. Ja massiivisen henkisen resurssin käyttämistä. Mutta jos ehdolla on vain yksi henkilö…. hmm, miten uudistuva puolue on? Miksi johtoon ei ole tunkua? Eikö ole kykyjä jotka haluavat rehdisti kilpailla oman aatetulkintansa puolesta? Eikö ole visionäärejä ja poliittisia johtajia jotka menevät omaa tietään pitkin, eivätkä vain meinaa?

Potentiaalisten meppiehdokkaiden lehtijuttuja seuratessa on välillä kuulostanut, ettei enää ei riitä edes julkisuus, vaan pitää olla miljonääri, että voi edes lähteä ehdolle eurovaaleissa. Esko Juhani Tennilä kieltäytyi eurovaaliehdokkuudesta, koska hänellä ei sanojensa mukaan ole varaa. Vuosien kansanedustajuus ei ole tuottanut hänelle tarpeeksi julkisuutta (tai varoja), jotta hän kokisi voivansa olla ehdokkaana edes eduskuntavaaleissa ilman 30,000 euron lainaa, jonka hän kertoi ottaneensa. Kuntavaalitkin menivät häneltä lainarahalla sanojensa mukaan. Outoa, sillä kaikkihan hänet tuntevat, varsinkin Lapissa.

Nyt varamepistä tammikuun alussa mepiksi päässyt Eeva-Riitta Siitonen empii ehdokkuutta, koska kampanja on kallis. Hän ei tunnu luottavan siihen, että meppinä hän pääsee kevään aikana joka tuutista kertomaan työstään, ja että hänen kasvonsa ovat tutut teeveestä aika monelle koko Suomessa.

Missä on politiikan tunteen palo? Missä on halu vaikuttaa asioihin – ja siksi kilpailla siitä, valitsevatko äänestäjät juuri tämän ehdokkaan europarlamenttiin? Missä on suuri pyrky päästä vaikuttamaan? Missä on uskallus ottaa riski siinä, ettei kenties ole heti tuota 100,000 euroa kampanjaan, mutta tehdään kampanjaa muin keinoin?Miten voi olla poliittinen mielipidejohtaja, jos muiden mediassa tekemä psykologinen sodankäynti kampanjan kalleudesta nujertaa?

Jotkut julkkis- tai tunnetut poliitikkoehdokkaat ovat toki tottuneet siihen, että pöytä on katettu valmiiksi kun he johonkin lähtevät. Joku on hankkinut tukijat ja rahat, ja pistää pelin pyörimään. Ehdokas voi vain ilmestyä paikalle kättelemään. Kuuntelin Vasemmistoliiton eurovaaliehdokasta radiossa. Varmasti fiksu kaveri, mutta jotain kertoi se, että hänen facebook- vaaliryhmäänsä oli jo tullut 500 ’ystävää’, jotka ovat kaikki pääluottamusmiehiä ympäri Suomea, mutta ehdokkaan sanojen mukaan näiden lähteminen mukaan kuvaa heidän luottamusta häneen ehdokkaana. Jep jep. Toki luotetaan luotetaan, kun SAK niin sanoo.

Kun minulle tammikuun alussa tarjottiin meppiehdokkuutta, oli totta kai mietittävä mistä rahat. Kampanjan varainhankinnan eteen teemmekin kampanjassa töitä. Enemmän vaa’assa kuitenkin painoi aito kysymys, haluanko, tultuani mahdollisesti valituksi, tehdä mielenkiintoista, mutta myös raskasta, kiireistä ja matkustamista vaativaa europarlamentaarikon työtä. Sekä se, miten balansoin vaa’assa yhtäältä mielenkiintoisen Helsinki-politiikan, jossa juuri olen päässyt vauhtiin ja nyt yht’äkkiä eteen mahdollisesti aukeavan window of opportunityn toimia koko Euroopan hyväksi Europarlamentissa, jossa aloittelin työuraani jo vuonna 1993.

Raha on tärkeä seikka, mutta ei politiikkaa voi tehdä eikä siihen pyrkiä vain ajatuksella ’onko siihen varaa’. On myös oltava halua ja paloa.