Might as well jump. Jump!
Viime viikolla vietettiin Kansainvälistä pakolaispäivää. Kävin pelaamassa pakolaisjärjestöjen turvapaikkapeliä Narinkkatorilla. Kiersin Wienin lentokentältä jonkun itä-Euroopan maan lentokentälle ja takaisin Wieniin, kunnes päädyin Ruotsiin jossa sain henkilöllisyyden kun minut vihdoin rekisteröitiin turvapaikanhakijana. Olin miespuolinen Turkin kurdi. Tämän jälkeen sain lisäpisteitä ja minulle määrättiin asianajaja, mutta taas jatkoin kiertämistä vastaanottokeskuksesta toiseen ilman oleskelulupaa, puhumattakaan turvapaikasta. Turvapaikanhakijan urani kuitenkin päättyi parinkymmenen minuutin kuluttua sillä oli lähdettävä kokoukseen.
Suomen turvapaikanhakijamäärä romahti viime vuonna ja tänä vuonna ennustetaan entistäkin pienempää hakijamäärää. Tämä johtunee osittain EU:n laajenemisesta, kun monet turvapaikanhakijat jäävät hakijoiksi jo muissa EU:n maissa, tai eivät koskaan pääse edes Eurooppaan asti. Suomen sijainti Euroopan ääressä pitää meiltä poissa väkimassat.
Varsinaisten pakolaisten määrä maailmassa on nyt lähes 10 miljoonaa. Luku on kasvanut kun puolitoista miljoonaa irakilaista hakee suojaa maansa ulkopuolelta. Irakin pakolaisongelma onkin yksi tämän päivän huomiota vaille jääneistä humanitaarisista ongelmista. Lisäksi pari miljoonaa afgaania on maansa ulkopuolella pakolaisina. Onkohan mitään toivoa että sielläkään turvallisuus lähivuosina paranee niin, että tavallinen afgaaniperheenisä tai -äiti uskaltaa viedä lapsensa takaisin?
Muina viikon uutisina oli mm. eduskunnan kesätauon alkaminen. Menokehysselonteosta äänestettäessä oli mielenkiintoista lukea erään vihreän kansanedustajan poissaolosta juuri tuolloin ja juuri tuossa äänestyksessä, missä äänestettiin nk. päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta. Politikoinnin kiemurat opitaan nopeasti. Näin se menee: vastusta kiivaasti epämiellyttävää päätöstä, jotta populismipisteet rapisevat laariin, mutta äänestyksessä unohdu kahvilaan, jottei tarvitse lopulta ottaa oikeasti kantaa. Näin ikävän päätöksen tekevät muut.
Keskikesän juhla on ohi ja jouluun on kuusi kuukautta aikaa. No, ehkä kesää vielä riittää hieman ennen lumen tuloa. Itse aloitan kesälomani huomenna Normandiassa, jossa aion mm. käydä D-dayn paikoilla ja varmaankin nauttia myös muutaman lasin alueen omaa tuotetta calvados’ta. Camembert tulee myös Normandiasta joten laihtumaan viikossa tuskin onnistuu.
Seuraavalla viikolla käyn Imatra Big Band-festivaalilla, jossa haluan nähdä nuoruuteni ihanteen saksofonisti Candy Dulferin sekä muutaman muun funk-esiintyjän, mm. pasunisti Nils Landgrenin. Tarkoitus on myös mennä Pori Jazziin tsekkaamaan perinteisempi Natalie Cole sekä seuraavana päivänä India Arie sekä toinen lempibändini the Brand New Heavies.
En haluaisi tunnustaa (enkä todellakaan kuulostaa tätimäiseltä…!) mutta Porissa vähän kiinnostaa – huumorimielellä – myös Paul Anka, joka esittää swing/big band-sovituksina rock-klassikoita. Esimerkiksi Van Halenin Jump swing-versiona! Big band- friikille suurta nautintoa. Might as well jump. Jump!
Lopun ajasta hoidan koiran kanssa kasvimaata mökilläni ja lekottelen. Rentouttavaa kesää!
Nina Suomalainen 