Nina Suomalainen

Viisi vuotta lisää Lukashenkaa

Posted on 28.3.2006

Valko-Venäjällä ei ole kovinkaan kiinnostava kaiku keskivertosuomalaisen korvissa. Kuitenkin Valko-Venäjä on paitsi Euroopan Unionin naapurimaa, myös suunnilleen yhtä vapaa ja demokraattinen valtio kuin Pohjois-Korea tai Zimbabwe. Valko-Venäjälle meno on kuin siirtyisi aikakoneessa kaksikymmentä vuotta taaksepäin vanhaan hyvään Neuvostoliiton aikaan. Jättiläismäiset bulevardit, joita reunustava suuret rakennukset. Leninin patsaat, vanhat venäläiset autot, paikallisten karvalakit, kaupat joissa myydään rajattuja määriä lähinnä itäblokin tuotteita. Pari viikkoa sitten järjestetyissä presidentinvaaleissa presidentti Lukashenka sai jälleen valtuutuksen jatkaa maan isänä ja johtajana seuraavan viiden vuoden ajan. Tähän Lukashenkalla ei olisi pitänyt olla mahdollisuutta, sillä perustuslain mukaan presidenttinä voi toimia vain kahden kauden ajan. Valko-Venäjän suurelle sankarille kaikki on kuitenkin mahdollista, ja kansa antoikin muutama vuotta sitten masinoidussa kansanäänestyksessä valtuutuksen Lukashenkalle jatkaa presidenttinä.   

Maaliskuun puolessa välissä järjestetyt vaalit olivat vanhan kommunistisen järjestelmän tyyppiesimerkki vaaleista. Pääehdokkaan lisäksi sallittiin toki muutamia muitakin ehdokkaita, muodon vuoksi. Alun perin tehtiin kuitenkin selväksi, että nämä olivat vain marginaalisia ehdokkaita, joilla ei oikeasti olisi mitään mahdollisuuksia lyödä valtion ja kansan pääehdokasta, istuvaa presidenttiä. Kaikki valtiolliset tiedotusvälineet näyttivät päivät päästään maan isää erilaisissa tärkeissä valtiollisissa toimissa, vaikkapa avaamassa tehdasrakennusta, pelaamassa jääkiekkoa, vierailemassa maatilalla, tai tutustumassa pikkukoululaisten koulupäivään. Koko vaalikamppailun ajan oli siten selvää kuka pitäisi Valko-Venäjän oikeassa, vakaassa kurssissa, ja kuka pitäisi huolta, että palkat ja varsinkin eläkkeet, vaikka säälittävän pienetkin maksettaisiin säännöllisesti. Vastaehdokkaita saatettiin kommentoida maan lehdistössä väheksyen ja tehden selväksi, kuinka pateettisia näiden yritykset edes verrata itseään maan isään olivat.   

Valko-Venäjän vaalein virallinen äänestysprosentti oli yli 90 prosenttia. Tätä ei kukaan usko, mutta on totta, että Lukashenkalla oli paljon äänestäjiä vaaleissa. On jopa mahdollista, että hän todella sai enemmistön annetuista äänistä, sillä suuri osa kansasta – mukaan luettuna eläkeläiset ja maaseudun väestö – on täysin Neuvostoliiton ajoilta periytyvän valtiollisen propagandan armoilla, eivätkä siten saa paljoakaan puolueetonta tietoa maansa tai ulkomaailman tapahtumista. Heitä on myös peloteltu naapurimaiden esimerkeillä, kun Neuvostoliiton totalitäärisen järjestelmän kaatumista ovat joissain maissa seuranneet erilaiset yhteiskunnalliset ongelmat, kuten poliittinen epävakaus, konfliktit, hintojen nousu, rikollisuus tai työttömyys. Monet valkovenäläiset kertovatkin televisiohaastatteluissa Lukashenkan äänestämisen syyksi, että tämä ainakin pitää olot vakaana ja kaiken niin kuin ennenkin, ilman turhia muutoksia.    Minskissä vaalien jälkeen pidetyt mielenosoitukset ovat kuitenkin keränneet enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin. Se tuskin tulee kuitenkaan riittämään vallankumoukseen, joka vaatisi todellisen kansanliikkeen Ukrainan tai Georgian mallin mukaisesti. Ennen oranssi- ja ruusuvallankumouksia kummassakin maassa oli useita vuosia järjestäytynyt ja voimia kerännyt oppositio ja nuorisoa liikkeelle saanut kansanliike Serbian Otpor-liikkeen mukaisesti. Valko-Venäjällä tällaista laajamittaista ja vahvaa kansalaisliikehdintää tuskin vielä on.  Lisäksi Lukashenka on vielä mies parhaassa iässä, juuri yli viidenkymmenen, joka ei osoita mitään väsymisen tai vanhuuden merkkejä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua kansalaisliikkeellä saattaa olla tarpeeksi voimaa muutoksen aikaansaamiseksi, mutta tänä keväänä tuskin nähdään Valko-Venäjän omaa samettivallankumousta.